Mereltä ei ole mitään uutta raportoitavaa. Tuuli on vähän piristynyt. Käyn joskus sähköpostitse ajatuksenvaihtoa poikani Vesan kanssa talouspolitiikasta ja taloustieteistä. Hän näyttää ainakin jälkimainitussa jo olevan tiedoiltaan minua paljon edellä, etenkin mitä tulee uusimpiin virtauksiin. Joten joudun usein esittämään omia ajatuksiani vähemmän taloustieteellistä ja enemmän yleisestä talous- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Joistain asioista olemme samaa mieltä, joistain eri mieltä. Siitä näytämme olevan samaa mieltä, että keynesiläinen suhdannepolitiikalle (jos se yleensä koskaan on järkevää) löytyy nykyisessä avoimessa maailmantaloudessa vain erityistapauksissa onnistumisen edellytykset. Seuraavassa viimeinen hänelle lähettämäni katsaus maailman lähitulevaisuuden kehitysmahdollisuuksiin:

Finanssipoliittisen elvytyksen aika taitaa olla takanapäin, ainakin jos sitä tehdään velkarahalla. Valtioiden pitäisi kerätä puskurivaroja tätä varten, ja niitä voitaisiin sitten käyttää tilapäisesti suhdannekuopassa, mutta tällöinkin harkiten. Vaarana nimitäin on, että puskurit käytettäisiin jo kuopan reunalla tai vain painanteessa, ja sitten kun niitä todella tarvitaan, pussin pohjalle ei enää olekaan mitään. Säästöjä tarvitaan myös budjetin vuosittaiseen hienosäätöön, koska odottamattomia ja välttämättömiä lisämenoja on yleensä aina enemmän kuin odottamattomia lisätuloja. Nyt vallalla on ollut ajattelutapa, että hoidetaan erotus sitten velkarahalla.

Miksi euroja ei voida painaa enempää? EKP voisi antaa jäsenvaltiolleen riittävästi rahaa velkojen maksuun. Tällöin tietysti tasapuolisuuden nimissä vähemmän velkaantuneet valtiot saisivat yli tarpeidensa, mutta eiköhän niille rahoille poliitikot aina käyttöä löydä. Jotta toimenpiteen vaikutukset eivät olisi liian rajut, operaatiot toteutettaisiin pikku hiljaa parinkymmenen vuoden kuluessa. Samalla tehtäisiin selkeä sopimus, jossa jäsenvaltioilta kielletään velanotto. Toimenpiteen seurauksena olisi varmaankin euron devalvoituminen, mikä olisi tervetullutta kilpailukyvyn parantamiseksi. Mutta yleinen luottamus euroon paranisi, kun kaikille tehtäisiin selväksi, että meiltä eivät rahat lopu. Kysymyksessä olisi siis massiivinen pitkäkestoinen rahapoliittinen elvytys, josta seuraisi luottamuksen palautuminen talouteen ja kestävällä pohjalle oleva noususuhdanne, joka perustuisi paitsi tosiasialliseen rahan pumppaamiseen talouteen myös psykologisiin tekijöihin, koska elvyttävän rahapolitiikan tiedettäisiin kestävän vuosia. Samalla estettäisiin pysyvästi jäsenvaltioiden velkavetoisen finanssipolitiikka jatkuminen. Ja jos talous välillä kuumenee liikaa, niin vedetään euroja pois markkinoilta muilla rahapoliittisilla toimenpiteillä.

Maailmanvaluutta olisi mitä mainioin ajatus. Kansainväliset isot yritykset ja maailmankauppa tarvitsevat luotettavan vaihdon välineen ja arvon säilyttäjän. Yksittäiset valtiot ja valuutta-alueet voivat pitää oman valuuttansa halutessaan ja jos niillä on kykyä hoitaa itsenäistä rahapolitiikkaa. Kansallisen valuutan vaihtokurssi maailmanvaluuttaan määräytyy sitten pörssissä tai poliittisella päätöksellä. Minusta olisi hyvä muutenkin jo kaukonäköisesti alkaa varautua tulevaisuuteen, jossa ei enää ole kansallisvaltioita. Maailmanvaltio syntyy, koska ihmiskunta on astunut uuteen vaiheeseen, jossa kansallisvaltiolla ei enää ole ideologisia eikä käytännöllisiä perusteita. Siihen menee enemmän tai vähemmän aikaa – vanhat ajatusmallit ja ennakkoluulot istuvat sitkeässä.

Tietyt asiat kuten sosiaali- ja terveydenhoidon, opetuksen ja kulttuuritoimen, poliisi- ja pelastustoiminnan, urheilukilpailuiden järjestämisen ja kansanperinteen vaalimisen sekä muut tällaiset voidaan jättää paikallisesti päätettäväksi. Itse asiassa on suotavaa, että kaikki se päätöksenteko, joka voidaan päättää yhtä hyvin tai paremmin paikallisesti, hajautetaan.  Talouden pelisäännöt, sotilasasiat ja ulkopolitiikka yms. olisi jätettävä tulevan maailmanvallan hoidettavaksi. Maailmanvallan perustaminen voi lähteä siitä, että siihen liittyvät aluksi sivistyneet länsimaiset demokratiat. Muut mukaan hinkuvat otetaan jäseneksi siinä vaiheessa, kun ne ovat siihen taloutensa ja yhteiskuntajärjestyksensä puolesta kypsiä. Nyt kun Yhdysvalloissakin aletaan ymmärtää, että he eivät enää ole maailman napa, poliittiset edellytykset uudenlaiseen maailmanjärjestykseen ovat paremmat.

Minä olen transaktioveron kannattaja. Transaktiovero hillitsee spekulatiivista päiväkauppaa, jolla on taipumus välillä riistäytyä käsistä (lumipalloefekti). Meillä tulisi olla maailmanpörssi, joka fyysisen toimintansa puolesta tulisi olla hajautettu jo turvallisuuskysymysten takia eri toimipisteisiin. Ja tämän pörssin tulisi toimia 24 tuntia vuorokaudessa ympäri vuoden. Olisi suotavaa, että kaikki yritykset, joiden toiminnan laajuus on riittävä, hakeutuisivat tähän pörssiin. Tähän päästäisiin sopivilla taloudellisilla kannustimilla ja oikeuksilla, joita vain tällaiset yritykset saavat.  Maailmanpörssissä olevat yritykset maksaisivat veronsa maailmanvaltiolle. Nyt kansainväliset yrityksen juoksuttavat valtioita kuin pässiä narussa. Näillä veroilla ja transaktioveroilla kustannettaisiin maailmanvaltion hallintokulut, kehitysapu ja yllättävien katastrofien (esim. luonnonkatastrofit) jälkihoito.

Joku voi pitää ajatustani maailmanvaltiosta epärealistisena haihatteluna. Yksilöiden ja valtioiden päätöksentekoa kun ohjaa vain lyhytnäköinen itsekkyys ja vallan tavoittelu. Osittain se näin toimiikin ja pitää paljolti lyhyessä juoksussa paikkansa. Mutta sosiaalibiologitkin nykyisin tietävät, että ihmisen käyttäytymistä eivät ohjaa vain itsekkäät geenit vaan myös epäitsekkäät geenit. Ja pitkällä tähtäimellä oikeudenmukaiset ja hyvään yhteistyöhön tähtäävät ratkaisut ovat hyväksi paitsi kokonaisuudelle myös kaikille siihen osallistuville paras vaihtoehto. Siksi näin tulee tapahtumaan ja kun homma lähteen liikkeelle, niin kaikki haluavat olla tässä kehityksessä mukana. Elinkelpoisimmat hallintomallit menestyvät. Pohjoiskoreoilla ja putinlandioilla ei ole tulevaisuutta.

Takaiskuja kehityksessä toki on. EU:ssakin tällä hetkellä näyttää siltä, että päättäjillä on vähän liian haasteellinen tehtävä hoidettavanaan. Ja kaikkia asioita, kuten talousasioita, ei kannata eikä voi hoitaa huutoäänestyksellä. Demokratiallakin on puutteensa ja kansaa ei pitäisi kosiskella sille helposti myytävillä ratkaisuilla. Pidän nykyistä talouskriisi kuitenkin tervetulleena, koska se pakottaa hiomaan parempaa politiikkaa. Kun ja jos tästä kriisistä selvitään (niin kuin uskon), meillä on entistä parempi unioni ja lähtökohdat sen kehittämiselle, koska niin EU-kansalaiset kuin päättäjätkin ovat kypsempiä kurinalaiseen ja järkevään taloudenpitoon.

Ne, jotka näkevät ihmiskunnan kehityksen vain samojen virheiden toistamisena, syklisenä ja paikallaan polkemisena ja valtataisteluna, eivät tunne kulttuurihistoriaa. Ja inhorealistinen machiavelliläinen valtapolitiikka ei ole viisautta vaan typeryyttä. Jos historiallisen datan perusteella jotain voi ennustaa, niin ainakin sen, että muutos ja uusi aikakausi on varma. Se, minkälainen ja milloin, jää nähtäväksi, kuin myös se, kuka on ollut suuri visionääri – jos kukaan. Maailmanhistorian kulku ei näytä noudattavan mitään käsikirjoitusta. Prosessi on liian monimutkainen ennustettavaksi ja lisäksi ennalta arvaamattomat tekijät kuten tieteellistekniset edistysaskeleet, luonnonkatastrofit ja muut sattumanvaraiset tekijät vaikuttavat asiaan. Esimerkiksi monen suuren sotilaallisen konfliktin lopputulokseen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet sääolosuhteet.

Jotain voidaan kuitenkin jokseenkin varmuudella sanoa. Eristäytyminen, diktatuuri ja epäoikeudenmukaisuus eivät pitkässä juoksussa näytä olevan menestyviä toimintamalleja. Maapallo on kutistunut ja kulttuurit yhtenäistyvät. Hallinnolliset ratkaisut ovat (ensisijaisesti) johdettavissa kulttuurista ja olosuhteista. Muuttava kulttuuri ja uudet olosuhteet johtavat uusiin hallinnollisiin ratkaisuihin.