Kävimme kävelykierroksella maissa. Kovin on velton tuntuista käveleminen, kun on ollut melkein kuukauden merellä. Vehreää ja kaunista on täällä. Ja elämänmeno raukean leppoista.

Tobagon ja näiden itäisten Karibian saarten ensimmäisiä tunnettuja asukkaita olivat Arawak-intiaanit. He olivat enimmälti rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka hankkivat elantonsa lähinnä pienimuotoisella viljelyllä ja kalastuksella sekä harrastivat tietysti tupakan polttoa. Täältä maanpäällisestä paratiisistahan tuo pahe on saanut alkunsa.

Heidän sijalleen tulivat sitten sotaisat Caribi-intiaanit, jotka yleensä söivät miespuoliset vihollisensa, mutta pitivät naiset muuta käyttöä varten. Seuraavaksi olivat vuorossa valkoiset, jotka pikkuhiljaa ottivat saaret intiaaneilta haltuunsa, minkä jälkeen alkoi mustien orjien rahtaaminen plantaaseille. Tänä päivänä saarten väestössä afrogeenit ovat hallitsevia, mutta kokonaisuus on varsinainen rotujen sekoitus.

Globalisaatio ei siis ole mikään uusia asia, vaikka usein siitä puhutaan ikään kuin viimeisten kymmenien vuosien aikana syntyneenä ilmiönä. Kulttuurinen ja geneettinen eriytyminen on jo kauan sitten kääntynyt toisen suuntaiseksi trendiksi.

Kun kävimme syömässä ravintolassa, juttelimme sen omistajattaren kanssa, joka on suunnilleen meidän ikäisemme ja jolla on viisi lasta, joista tosin kaksi oli kuollut, yksi heti syntymän jälkeen ja toinen parikymppisenä synnynnäiseen sydänvikaan. Yksi lapsista on hammaslääkäri ja asuu New Yorkissa. Toinen lapsi on taas Australiassa perheineen.

Tällaiseen kansainvälistymiseen olemme törmänneet usein matkamme varrella, muualta tulleisiin siirtolaisiin ja ihmisiin, joiden lapset ovat muuttaneet kauas pois. Ja kyse on aivan tavallisista ihmisistä: taksisuhareista, siivoojista, rakennusmiehistä, opettajista, tietokonekonsulteista, lääkäreistä jne. Maailma on peruuttamattomasti kansainvälistynyt. Siirtolaisuuden mukana leviävät uudet ajatukset ja tavat. Myös normit ovat kansainvälistymässä. Jotkut ryhmät, kuten fundamentalistimuslimit, näkevät oman kulttuurinsa luhistuvan, ja yrittävät pelastaa mitä vielä pelastettavissa on … vaikka sitten heittelemällä pommeja.

Ihmisten maailmankäsitys ja arvot yhtenäistyvät. Tapakulttuuri kansainvälistyy. Pukeutumisella on kautta aikojen ollut keskeinen sija kulttuurissa ja se on ollut tiukasti normien sääntelemää. Esimerkkinä kävisi vaikkapa kohua, mikä heräsi minihameista viitisenkymmentä vuotta sitten. Yleispiirre on kuitenkin ollut, että pukeutumisnormeihin on sopeuduttu omasta vapaasta tahdosta itsestään selvänä asiana. Ajatelkaamme vaikka typerissä korkokengissä huojuvia maalattuja variksenpelättimiä, jotka yrittävät niin kovasti olla naisellisia. Onko säälittävämpää näkyä? Mustaan säkkiin pukeutuneet lyllertäjät eivät ole sen hullukurisemman näköisiä.

Tänä päivänä uudet keksinnöt, ajatukset ja tavat leviävät hetkessä. Nykyisin olemme kaikki maailmankansalaisia, toissijaisesti jotain muuta kuten johonkin heimoon, kansallisuuteen tai rotuun kuuluvia. On olemassa kuitenkin kahdenlaisia maailmankansalaisia: niitä, jotka ymmärtävät olevansa ja niitä, jotka eivät ymmärrä.

Paljon puhutaan siitä, että pitäisikö Suomestakin tulla monikulttuurinen maa. Ei tarvitse, maailmahan on menossa kohti yhtenäiskulttuuria, joka ei taida olla ole sen suvaitsevampi kuin aikaisemmatkaan kulttuurit. Monikulttuurisuuden ajaminen on jonkinlaista hymistelyä, että pitäisi olla suvaitsevainen. Ja sillä tarkoitetaan jonkinlaista eri tapakulttuurien triviaalien erilaisuuksien hyväksymistä.

Monikulttuurisuuden voidaan toisaalta katsoa olevan olemassa erilaisten alakulttuurien muodossa. Mutta nämä enää harvemmin ovat paikallisia kulttuureja. Yrityselämän kansainvälistyminen on tietysti jo itsestään selvä asia. Mutta esimerkiksi monet ammatit muodostavat omansa. On tiedemiesten, taiteilijoiden ja urheilijoiden kansainvälisiä yhteisöjä. Erilaiset harrastukset yhdistävät ihmisiä kautta rajojen. Mekin tunnemme kuuluvamme kansainväliseen kruisailijoiden populaatioon. Emme erityisemmin ajattele olevamme juuri suomalaisia purjehtijoita. Myös järjestäytynyt rikollisuus toimii yli rajojen, kuten esimerkiksi moottoripyöräjengit (on sekin ihme juttu, että tällaisten selvästi rikollista toimintaa harjoittavien jengien sallitaan toimia vapaasti).

Tunteeko esimerkiksi oopperatähti olevansa ensisijaisesti kansainvälisen musiikkiyhteisön jäsen vai suomalainen? Tämä on tietysti jokaisen omien korvien välissä oleva asia ja kyseessä on kunkin henkilökohtaisesta identiteetistä. Ennen ryhmään, heimoon ja kansakuntaan kuuluminen piti automaattisesti sisällään omaleimaiseen erilaisen kulttuurin: uskonnon ja maailmankatsomuksen, käyttäytymisnormit, tavat ja traditiot ja myös geneettisen erilaisuuden. Tästä erilaisuuksien kirjosta ei maailmassa enää ole paljon jäljellä ja geneettinen sekoittuminenkin on päässyt hyvään vauhtiin. Ennen kansallinen identiteetti perustui todelliseen erilaisuuteen. Nyt se on enemmän fiktiota ja uskoa siihen, että ollaan erilaisia.

Esimerkiksi tämän päivän Samoa ja Suomi ovat monella tapaa paljon samanlaisempia kuin Suomi nyt ja 50 vuotta sitten. Viisisataa vuotta sitten Samoalla eli totaalisesti erilainen kulttuuri.  Maailman kulttuurien kirjoa on todella köyhtynyt. Mutta enpä olisi halunnut rantautua purrellamme Samoalle silloin.

Voimakas kulttuuri-identiteetti ja samaistuminen omaan heimoon tai kansakuntaan oli aikoinaan eloonjäämisen ehto, niin yksilöiden kuin kulttuurienkin. Nykyisin tämä ei enää toimi ihan näin, eikä isänmaallinen innostus oikein palvele mitään järkevää päämäärää.

Ehkä selvimmin nykymaailmassa erottuvat erilaisiksi joukosta voimakkaat uskonnolliset ryhmät. Pitäisiköhän uskonnotkin kieltää niin kuin moottoripyöräjengitkin. Tai ehkei sentään. Nehän vain innostuisivat siitä enemmän. Ja uskonnotkaan eivät enää ole paikallisia vaan näyttävät olevan kansainvälisesti suuntautuvia, universaaleja kaikille kansoille totuuksia julistavia.