Olimme asettuneet yöksi ankkuriin noin kaksi mailia leveän ja hevosenkengän muotoisen Enseada de Pinheiran lahden (mäntylahden) pohjoisrannalle. Ehkä kaikkein suojaisin nurkka oli täynnä simpukkaviljelmiä, mutta muuten koko ranta oli vain meitä varten. Siksi ajattelin, että lasketaan kaikki 80 metriä kettinkiä, koska ei siitä mitään haittaakaan ole. Se olikin järkevä päätös, koska yöllä tuuli sitten puhalteli enimmillään yli 15 m/s. Olivat lupailleet korkeintaan kymppiä, mutta ei sitä koskaan tiedä, miten se tuuli kanavoituu korkean rannikkoprofiilin alueella. Tai ehkä tämä sopii siihen tavanomaiseen sääennusteiden virhemarginaaliin.

Nukuimme yön kuitenkin levollisin mielin. Jos ankkuri olisi pettänyt, niin sitten ankkurihälytys olisi herättänyt. Ja koska tilaa oli ympärillä, niin aikaa olisi ollut hyvin reagoida tilanteeseen (ankkurihälytys tarkoittaa sitä, että jos GPS sijainti on muuttunut enemmän, minkä on määrittänyt luvalliseksi, niin plotteri alkaa hälyttää).

Florinópoliksen marinassa ollessamme tapasimme kaksi yhdessä purjehtivaa naislääkäriä, Vivianen ja Rubian. Heillä on aikaisemmin ollut 31 jalkainen vene ja nyt muutama viikko sitten hankittu tuliterä Brasiliassa valmistettu varsin hieno 42 jalkainen s/y Bubi. Heillä on haaveena aloittaa live-a-board elämä.

Brasiliassa kuulemma naiset pääsevät 56 vuotiaana eläkkeelle, jos ovat tehneet 30 vuotta töitä. Nyt Viviane on 60 ja Rubia juuri täyttänyt 56. Valitettavasti veneen hankintaan tuhrautuivat kaikki rahat ja varustelu on vielä kesken ja startti lykkääntynyt toistaiseksi ja pitää vielä vähän lykätä eläkkeelle jäämistä. He olivat kiinnostuneita meidän reissustamme ja varmaan vähän hakivat myös rohkaistusta sille, että kyllä heidän haaveensa seilata kaukaisiinkin paikkoihin olisi mahdollista. Aika vaikea siinä on mennä mitään neuvoja antamaan. Heidän veneilykokemuksensa ja tietämyksensä olivat kuitenkin vielä paljon vaatimattomammat kuin meidän, ja varmaan myös fyysinen kunto. Mutta ajattelisin, että siitä vaan. Ensimmäinen matka kuitenkin olisi Brasiliasta kohti Karibiaa, mikä normaalisti ei ole suuri ongelma. Ja sitten kun jonkin aikaa on vielä pyörinyt Karibialla, niin alkaa olla jo aika realistinen kuva asioista jatkosuunnitelmia ajatellen.

Usein pitkille retkille lähtevät ne vähemmän kokemusta omaavat. Tieto lisää tuskaa ja kokeneet purjehtijat tietävät, mitä kaikkia riskejä on ja heillä on myös parempi kuva varjopuolista. Pertti Duncker kirjoitti joskus saaneensa paljon palautetta kirjojensa lukijoilta, että kirjan lukeminen riitti kääntämään heidän päänsä, että ei kannata lähteä. Matkaaminen purjeveneellä maailman merillä kun on pääosiltaan aivan jotain muuta kuin päivänpaistetta ja romanttista seilaamista kohti auringonlaskua.

Seikkailijana ja oman tien kulkijana Pertti Duncker tietysti oli verraton persoona, mutta hänen tapansa toimia ja kirjoittaa ei ole meidän tyylimme. Olen havainnut monien suomalaisten purjehdusmatkakertomusten kirjoittajien jollain tavoin tavoittelevan hänen asennettaan ja tyylilajiaan kirjoittaa, vähän sellaista äijämeininkiä ja uhoamista. Mutta jäljittelemällä ei tietenkään koskaan yllä yhtä hyvään lopputulokseen. Jokaisen kun on löydettävä se oma tyylinsä.

Mutta miksi niin harvat loppujen lopuksi lähtevät? Monet purjehtijat, ehkäpä valtaosa, ovat kuitenkin ainakin joskus haaveilleet lähtevänsä valtamerten tuolle puolen tai ainakin Välimerelle. Veikkaisin, että tuhannesta purjehtijasta vähintään sadalla on ollut jo hieman pidemmälle meneviä suunnitelmia ja he paattiaan hankkiessaan ja varustellessaan ovat jo ottaneet tätäkin mahdollisuutta huomioon. Ja näistä sadasta kymmenkunta laittaa veneensä lähtökuntoon, mutta vain yksi lähtee, koska ensin on tehtävä se kaikkein vaikein päätös, joka on kotilaituriköysien irrottaminen.

Suomen satamissa on paljon veneitä, jotka olisivat valmiita tai puolivalmiita lähtöön (joillekin varustelu on ikuisuusprojekti). Mutta koskaan ne eivät lähde. Tietysti on muitakin syitä, kun epäröinti ottaa sitä ensimmäistä askelta. Joillakin taloudelliset rajoitteet tulevat vastaan, joillakin se taas jää siitä kiinni, että puolisosta se ei ollutkaan kiva ajatus ja miehistö puuttuu, ja kynnys yksinpurjehduksen aloittamiseen on vielä suurempi. Naiset ovat kyllä purjehtijoita siinä missä miehetkin, mutta hienohelmoille tämä laji ei sovi. Fyysisestä voimasta tosin on usein apua manöövereissa.

Jotkut vitkuttelevat lähtöään niin kauan, että ikä ja terveys tulevat vastaan. Paras ikä tähän hommaan varmaan olisikin jossain 30-40 tietämissä. Mutta vanhemmilla purjehtijoilla kokemus usein korvaa iän tuomaa handicappia. Itse olen ajatellut niin, että oma ikäni on sikäli sopiva, että jos tämä jäisi minun viimeiseksi reissukseni, niin onpahan elämä jo muutenkin pääosin takanapäin. Kolmikymppisenä se ottaisi paljon enemmän päähän.

Oli miten oli, ei täällä maailmalla tungokseen asti ole elämäntapaveneilijöitä, mutta jossain Karibialla ja Välimerellä tietysti paljon enemmän kuin muualla. Ja useat heistä ovat puolivuotta live-a-board ihmisiä ja viettävät toisen puolen ”normaalia” elämää. Karibialla kun on hurrikaanikausi ja Välimerellä kurja talvi.

Illaksi siirryimme pari mailia Mäntylahden etelärannalle. Tuuli on tyyntynyt, mutta tämä on tällä hetkellä selvästi huonompi ankkurointipaikka, koska pitkä maininki tulee tänne sisään ja voimakkaasti kohisten murtuu läheiselle hiekkarannalle. Lisäksi kalastajaveneiden armada on miehittänyt kaikkein suojaisimman osan ja niiden sekaan ei mahdu, koska ne ovat poijuissa. Mutta sääennusteet lupaavat tuulen kääntymistä 180-astetta ja silloin tämä on järkevämpi vaihtoehto.