Koska vihdoin olemme päässeet Eedeniin, niin tuskin voin tässä blogissani välttää maailmankatsomuksellisia kysymyksiä.

Eräs hyvä ystäväni, joka pitää uskon asiat yleensä omana tietonaan – niin kuin useimmat ihmiset, kirjoitti minulle tänne Eedeniin seuraavasti: ” En muista, että olisin milloinkaan epäillyt, etteikö Jumalaa olisi. Minusta elämä on absurdi ilman Jumalaa. En halua saarnata uskoani kenellekään, se on yksityisasiani.”

Meillä on taas ollut aikaa oleilla ja lukea mukanaan tuomiamme kirjoja. Siskonpoikani Matti Sartonen antoi minulle matkalukemiseksi C.S.Lewisin ”Tätä on kristinusko”.  Kirjoittaja on vakaumuksellisesta ateistista vakaumukselliseksi kristityksi kääntynyt henkilö ja hänet tunnetaan paremmin Narniasarjan lastenkirjoistaan.

En useassakaan asiassa ole kirjan kanssa samaa mieltä, mutta siinä on oivallinen lähtökohta, josta sain ajatuksen tämänpäiväiseen blogiini. Hän käsittelee asiaa siitä näkökulmasta, mikä on kaikille kirkkokunnille ja lahkoille yhteistä ja pitää sitä kristinuskon keskeisenä sisältönä. Muu on sitten vähämerkityksellisempää pilkun paikan siirtelyä.

Eli päivän kysymys on siinä, mikä on kristinuskon ydin. Minä lähtisin etsimään tähän asiaan vastausta Raamatusta. Kuten blogini lukijat joskus aikaisemmin jo ovat havainneet, en pidä Raamattua Jumalan kirjoittaman teoksena ja kirjaimellisesti sanasta sanaan totena. En löydä tälle näkemykselle tukea edes Raamatusta itsestään. Olen oikeastaan kuullut vain kaksi vasta-argumentti. Toinen väittää, että teksti on jollakin tapaa pyhän hengen johdatuksesta syntynyttä. Mutta tätä perustetta voitaisiin käyttää mihin tahansa tekstiin. En pidä sitä lainkaan järkevänä argumenttina. Toinen argumentti taas väittää, että koska Raamatussa on eksaktisti ennustettu tulevat tapahtumat, niin sen täytyy olla totta. Tätä pidän taas tällaisena ennustemystiikkana, jossa sekavasta tekstistä monen mutkan ja selittelyn kautta johdetaan muka toteutuneita ennusteita.

Mielestäni väärä tulkinta ja näkemys Raamatusta on johtanut moniin onnettomiin tapahtumiin kristikunnan historiassa. Ihmiset ovat ottaneet itselleen Jumalan aseman, mikä on johtanut ikäviin seurauksiin. C.S.Lewis (joka varmaan Raamatun suhteen olisi täysin eri mieltä kanssani) kirjoittaa kirjassaan: "Pahe, josta puhun, on ylpeys ja omahyväisyys, ja sen vastakohta kristillisessä moraalissa on nöyryys. Niin kuin ehkä muistatte, sanoin seksuaalimoraalista puhuessani, ettei se ole kristillisen moraalin keskeisin kysymys. Nyt olemme sitten tulleet keskeisempään kysymykseen. Kristillisen kirkon opettajien mukaan paheista ensimmäinen ja kaiken pahan alku on ylpeys. Siveettömyys, kiukku, ahneus, juoppous ja muu sellainen ovat ylpeyden rinnalla pelkkiä hyttysenpistoja. Ylpeys teki paholaisesta paholaisen. Ylpeys johtaa kaikkiin muihin paheisiin. Se on täysin jumalanvastainen mielentila … Ylpeä ihminen katsoo aina kaikkeen alaspäin ja kaikkiin alaspäin; ja niin kauan kuin katsot alaspäin, et voi nähdä sellaista, mikä on yläpuolellasi … Ensimmäinen askel kohti nöyryyttä on tajuta olevansa ylpeä."

Voisiko sen paremmin kiteyttää. Myös Raamattua tutkivat kirjanoppineet sortuivat ylpeyden syntiin ja kadottivat ymmärryksensä siitä, mikä on uskonnon olennainen sisältö. Pahimmillaan, kun ihminen ryhtyy palvelemaan Raamattua Jumalan sijasta, tulee Raamatusta paholaisen työväline.

Raamattua pitää tutkia arvokkaana historiallisena teoksena. Ja kristitylle se saakin olla ensisijainen tietolähde omasta uskonnostaan. Vanha testamentti on ikään kuin kristinuskon esihistoriaa. Kaikilta osin sen opetukset eivät millään tavoin ole kristinuskon opetuksen mukaisia ja sovitettavissa kristilliseen moraalikäsitykseen. Jos joku sieltä ammentaa viisaita elämänohjeita, jotka kestävät kriittisen tarkastelun, niin hyvä näin.

Kristinuskon ydinsanoma on kerrottu neljässä evankeliumissa. Sen parempaa tietolähdettä asiasta ei ole. Jos uskonsa tähän perustaa ja siihen, mitä terve järki ja sydän ihmiselle sanovat, niin ei siinä kovin paljon harhaan voi mennä.

Muu uusitestamentti on sitten enemmän Kristuksen seuraajien tulkintaa siitä, miten tulisi uskoa ja toimia. Ehkä siinä on hyviä ohjeita, ehkä myös vikaan menneitä, ja myös paljon turhaa sekaannusta. Johanneksen Ilmestyskirja on ollut kiistanalainen ja sen mukaan ottaminen Raamattuun taisi olla virhe. Ehkä se ruokkii ennemystiikkaan taipuvaisten ihmisten mieltä. Vaikka ei kai siitä paljon harmiakaan ole ollut, toiminut tosin jonkinlaisena pelottelun välikappaleena.

Pitää myös muistaa, että kristinusko on syntynyt paljon ennen kuin meidän Raamattuamme. Jos Raamattu olisi uskon perusta ja välttämätön edellytys, niin varhaiset Kristuksen seuraajat ja alkuseurakunnat eivät olisi voineet olla mahdollisia, koska heiltä tämä peruskivi puuttui. Puhumattakaan, että aivan näihin päiviin saakka Raamattua oli vähän käännetty eri kielille ja lukutaidottomat ihmiset eivät siihen muutoinkaan olisi voineet tutustua.

Voimme tehdä myös ajatusleikin. Otetaan kaksi ihmistä, jotka eivät tunne kristinuskoa. Toiselle heistä annetaan koko Raamattu luettavaksi ja toiselle vain neljä Evankeliumia, ja tähän lukemaansa he perustaisivat uskontonsa. Kummalla luulisitte, että olisi sen jälkeen parempi kristillinen näkemys asioista. Minusta epäilemättä sillä, joka perustaa uskonsa vain Evankeliumeihin.

Raamatun nimeen vannovilta vielä kysyisin, eikö heille todellakaan riitä Jeesuksen opetus uskonnosta, vaan opastusta pitää hakea kaikista muistakin kirjoituksista. Myös monilta turhilta opinkiistoilta vältyttäisiin, jos kristikunta keskittyisi vain tähän olennaiseen asiaan. Puhumattakaan niistä hirmuteoista, joihin kristityt ovat syyllistyneet. Kuten kristinuskon historia meille on opettanut (tällä kertaa Vanha Testamentti), enkelikin voi muuttua paholaiseksi, kun hän ryhtyy suuremmaksi mestariksi kuin mestari itse.