Tällä virityksellä pienet tuulen siftaukset eivät vaikuta, vaan homma pelaa, kunhan tuulee suurin piirtein takaa. Periaatteessa pitäisi tietysti tähystää, mutta on on äärimmäisen pieni todennäköisyys törmätä toiseen alukseen ja etenkin toiseen purjeveneeseen tällä autiolla merialueella. Moottorilla kulkevat alukset ovat lisäksi väistövelvollisia ja niiden pitäisi nähdä kulkuvalomme ja tässä tapauksessa valkoiset purjeemme kuun valossa, ja myös meidät tutkassaan. Ja meidän AIS-vastaanottimme pitäisi havaita niiden lähettämä signaali ja hälyttää, jos olemme törmäyskurssilla. Myönnettävä kuitenkin on, että törmäys olisi mahdollinen. Todennäköisempää kuitenkin on, että ”normaalielämässä” joutuisi vuoden aikana pahaan autokolariin, eikä kukaan sen takia lopeta autolla ajoa.

Etenimme yöllä viittä solmua. Aamulla purin reivit ja nopeutemme nousi seitsemään solmuun. Se on veneemme runkonopeus. Tähän asti veneen vauhti nousee melko lineaarisesti sitä mukaan, kun eteenpäin vievät voimat kasvavat. Sen jälkeen tarvitaan eksponentiaalista voiman lisäystä vauhdin lisäämiseen. Kahdeksan solmun nopeus edellyttäisi kaksi kertaa suurempi voimia kuin seitsemän solmun nopeuden saavuttaminen ja yhdeksän solmun nopeus neljä kertaa suurempia, mikä olisi jo rikille kohtuuton rasitus.

Nämä lukemat ovat vain minun perstuntumaa, eivät mitään insinööritiedettä. Runkonopeus on lähinnä riippuvainen vesilinjan pituudesta. Jos meillä olisi 36 jalkaisen veneen sijasta 46 jalkainen, runkonopeutemme olisi varmaan solmun suurempi.

Tuulen veneeseen ja purjeisiin aiheuttaman voimat kasvavat toiseen potenssiin. Eli 20 m/s tuuli ei aiheuta kaksi vaan neljä kertaa suuremmat voimat kuin 10 m/s. Tuuli sinälleen ei aiheuta muita ongelmia, kuin että se voi repiä purjeita ja mahdollisesti vaurioittaa rikiä.

Turvallisuuden kannalta aallot ovat pahimpia, koska niihin sisältyy suunnaton määrä energiaa. Verrattain pienikin veneen kohdalla murtuva aalto voi kipata veneen nurin, jos se tulee suoraan kylkeen. Siksi vaikeat aallot olisi paras ottaa vastaan keula edellä ja toiseksi paras vaihtoehto on perä edellä.

Nyt päivän mittaan olemme välillä aina vilkaisseet horisonttiin ja kuluttaneet aikaamme lueskelemalla, Helinä tekemällä sudokuja ja neulomalla, ja minä tutkiskelemalla kartoista mahdollisia maihinnousupaikkoja ensi viikon alussa, sekä kirjoittamalla blogia ja jatkankin muista aiheista.

Joku on minulta kysynyt, onko sitten Jumalaa olemassa. Ennen tähän vastaamista pitäisi ensin kuitenkin määritellä, mitä tarkoitamme Jumalalla ja mitä tarkoitamme olemassaololla. Aloitan jälkimmäisestä.

Intuitiivisesti ymmärrämme tajuntamme koostuvan aistihavainnoista ja sitä jäsentävästä kielestä. Tietoisuutemme sinänsä on meille käsittämätön asian. Mielenkiintoista kyllä, kyse ei ole ainoastaan meidän henkilökohtaisesta tietoisuudestamme, vaan muiden kanssa yhteisestä kollektiivisesta tietoisuudesta, vaikka kenenkään tietoisuus ei ole täysin identtinen toisten kanssa.

Olemassaolo on kielemme sisäinen käsite, joka on välttämätön, jotta voisimme organisoida aistihavaintojamme ja ymmärrystämme. Mutta käsitteenä se kadottaa merkityksensä, kun astumme kielemme ulkopuolelle.

Jos Jumala olisi jotain kielellemme ja ymmärryksellemme ulkopuolella olevaa, on melko merkityksetöntä väittää, että Jumala on tai ei ole olemassa. Wittgensteinin sanoin ”siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava”. Ehkä siis Jumala on olemassaolon tuolla puolen.

Jälkimmäisen kysymyksen eli Jumalan määrittelemisen jätän sovinnolla asiaan paremmin perehtyneille uskonoppineille. Totean vain, että tietoisuutemme ja olemassaolomme on ihme ja meille käsittämätön asia. Ja mahdollinen Jumalan ”olemassaolo” on vielä suurempi mysteeri.