Luin tänään loppuun Buddenbrookit, jonka myös Helinä on aiemmin lukenut. Hän vähän ihmetteli, mikä siinä on niin erinomaista, että Thomas Mann sai siitä hyvästä Nobelin palkinnon. En tiedä, mutta minusta se oli ihan mukiinmenevä romaani. Jos sitä vertaa esimerkiksi usein Suomen parhaaksi romaaniksi äänestettyyn Volter Kilven Alastaron salissa, niin mielestäni aika samaa tasoa. Aihepiiriltäänkin nämä kaksi sivuavat toisiaan ja käyttävät paikallista murretta yhtenä ilmaisukeinona.

Joka tapauksessa oli kiva lukea kirjaa, jossa tapahtumat etenevät kronologisesti ja selkeästi. Nykykirjailijoilla on liian usein tapana kirjoittaa sekaisin eri aikoina tapahtuneista asioista. Ilmeisesti yritetään näin saada hieno kerronnallinen vaikutus aikaiseksi. Lopputuloksena on kuitenkin vain sekava kertomus, jossa tämä tehokeino on itsetarkoitus eikä palvele taiteellisessa mielessä mitään päämäärää.