Läntisissä tuulissa oli lyhyt aukko ja siirryimme kolmekymmentä mailia eteenpäin Wray Bay´n lahdelle. Erotuksena eiliseen kuvaan on tullut mukaan etelänpuoleinen pitkä monen metrin korkuinen maininki. Se tekee elämän niin kulussa kuin ankkurissa vaikeammaksi. Rantaan nämä aallot iskeytyvät hirvittävällä voimalla. Onneksi emme ole olleet osallisena niissä myrskyissä, joissa nämä jättiläisaallot ovat saaneet alkunsa.

Lueskelin Orhan Pamukin kirjaa Muita värejä. Tämä nobelpalkittu kirjailija, joka on turkkilaisen ja länsimaisen kulttuurin ja historian asiantuntija, kirjoittaa seuraavaa:

”Turkkilaisen nationalismin teoreetikko ja puhetorvi Ziya Gökalp määritteli kansan koostuvan yhtenäisestä kulttuurista, kielestä ja historiasta. Haluaisin kuitenkin väittää, että hän tavallaan etsi peruspilareita, joiden varaan haluttu ´modernin Turkin kansa´ voitaisiin pystyttää. Nykyisin Turkkia ei kuitenkaan yhdistä sen paremmin kieli, historia kuin kulttuurikaan. Yhteistä koko kansalle ovat tätä nykyä Aygazin ja Arcelikin liikkeet, veikkaustoimistot, postit ja Kelebek-huonekalut. Nämä kaikkialle Turkkiin levinneet keskusjohtoiset myyntiverkostot ja niiden luoma mielikuva yhtenäisyydestä on itse asiassa paljon vahvempi kuin Ziya Gökalpin haikailema ´yhtenäisyys´.”

Gökalp määritteli kansallisvaltion perusteet samalla tavalla, miten sitä on yritetty tehdä kaikkialla. Lisäisin tähän listaan vielä rodulliset perusteet. Olen näköjään löytänyt Pamukista hengenheimolaisen. Ehkä suomalaisen kulttuurinkin syvin olemus löytyy huoltoaseman baareista, ässämarketeista, veikkauksesta ja sen semmoisesta. Suomalaisuusintoilijat puhuvat mielellään suomalaisista arvoista. En ole vielä löytänyt sellaisia. Arvomme ovat yleisiä länsimaalaisia arvoja, tuontitavaraa eivätkä mitään suomalaisen kulttuurin tuotteita. Itse asiassa tämä kansallisromanttinen omaa erityislaatuisuuttamme korostava ideologiakin oli aikansa kansainvälinen muoti-ilmiö. Ajatus kansallisvaltioista ja nationalismi on paitsi typerä myös usein vaarallinen ja sen perusteet ovat fiktiota.

Kun antiikin Kreikan perintö ja kristinuskon ajatukset tasa-arvosta (koskien tietysti alkujaan vain hengellistä elämää) olivat muhineet pari tuhatta vuotta, oli aika kypsä demokraattiselle valtiolle. Alkuvaiheessa ensimmäiseksi tietysti joudutaan määrittelemään rajat tälle uudelle valtiolle. Siihen saakkahan rajat olivat pienien tai isojen kuningaskuntien ja keisarien piirtämiä rajoja, eikä niitä yritettykään perustella minään kansan tai kansakunnan määritteleminä. Valta oli sillä, jolla oli voima ottaa se ja sen mahdollisena ideologisena perusteena oli se, että se oli lähtöisin Jumalalta ja mahdollisesti vielä paavin siunauksella.

Ehkä vahvin peruste kansallisvaltiolle on oma yhtenäinen kulttuuri. Aikoinaan maapallolla oli paljon omaleimaisia kulttuureita. Nekään eivät kuitenkaan olleet niin omaperäisiä kuin nopeasti katsottuna saattaisi tuntua. Globalisaatio ei ole uusi asia. Se alkoi jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Kulttuurit ovat ammoisista ajoista lähtien olleet vuorovaikutuksessa keskenään. Muutosvauhti oli kuitenkin hidasta ja kulttuurivaihdon ohella kulki myös vastakkainen erilaistumisen trendi, etenkin syrjäisissä ja eristyksissä olevissa kulttuureissa. Nyt nämä akanvirrat ovat jo sammuneet. Ja kansainvälinen integraatio on nopeasti yhtenäistänyt kulttuureja, jotka tosiasiallisesti eivät koskaan edes ole olleet niin omaperäisiä kuin kansallisromantiikan innossa haluttiin uskoa. Kulttuuriargumentin avulla on mahdotonta piirtää kansakunnan rajoja.

Kieli on perusteista yksiselitteisin. Ideologisessa mielessä kieli on näistä kaikkein heikoin argumentti kansallisvaltion peruspilariksi, mutta se on kyllä varsin käytännöllinen peruste. Harmi vain, että maapallon väestö ei ole jakautunut selkeästi ja yksiselitteisesti kielellisiin ja alueellisiin lokeroihin. Jos maailmassa puhutaan vielä viittätuhatta kieltä, niin pitäisikö meillä olla viisituhatta valtiota? Tai pitäisikö Sveitsissä olla neljä valtiota. Tai päinvastoin: miksi Etelä-Amerikassa ei ole vain kahta valtiota: espanjan- ja portugalinkieliset. Rajat eivät siellä noudata mitään kansallisvaltioajatuksen perusteita. Miksi esim. Uruguay ja Argentiina ovat kaksi eri valtiota – sama kieli, sama kulttuuri ja uskonto, rodullisesti samankaltaisia, samankaltainen historia?(Syy siihen tietysti on se, että Uruguay luotiin aikoinaan puskurivaltioksi nahistelevien Argentiinan ja Brasilian väliin). Ruotsi ja Norja ovat kielellisesti ja kulttuurisesti niin lähellä toisiaan, että nekin voisivat hyvin olla yhtä ja samaa valtiota. Norja ei kyllä tänä päivänä halua integroitua mihinkään suuntaan. He haluavat tasan tarkkaan pitää öljyrahat itsellään – ymmärrettävää, vaikka ei niin arvokasta.  Itsekkyys sekä rikkaiden ja köyhien maiden välinen kuilu ovat suuria esteitä integraation tiellä. Mutta historia on osoittanut, että yksilöiden, sukujen ja valtioiden vauraus sulaa hyvin nopeasti.  Aika hoitaa asian.

Rodulliset perusteet olivat etenkin 1900-luvun alkupuoliskolla muotia. Ja niihin uskominen sai aika ikäviä seurauksia yhdessä nationalismin kanssa. Geenitutkimus on vienyt viimeisenkin uskottavuuden tältä argumentilta. Esim. kaikki Euroopan kansakunnat ovat varsinaista geenien sekamelskaa. Ja tulevaisuuden näkymänä on lisääntyvä sekoittuminen. Geneettisesti puhtaita kansoja ei maapallolta juuri löydy. Yksi oli vielä vähän aikaa sitten täällä Australiassa. Aboriginaalit olivat eläneet kymmeniä tuhansia vuosia lähes täydellisessä erityksessä muusta maailmasta. (Hekään eivät olleet mikään yhtenäinen kansakunta. Tällä mantereella oli satoja kieliä ja heimoja.)

Historia on perusteista paras, mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä kansallisvaltioideologian kanssa. Se on paras peruste siksi, että nykyisten valtioiden rajat ovat syntyneet historiallisen kehityksen seurauksena – mutta ilman mitään sen suurempaa oikeutusta.

Romanttinen ajatus siitä, että maapallolla on asustanut itsenäisiä yhtenäisiä kansakuntia, joista kullekin kuuluu joku maapläntti, jolla asua, on yksiselitteisen typerä ja perusteeton. Niin, tämäkin idea on hyvin Raamatullinen. Oli olemassa Jumalan valittu kansa, jolle Jumala osoitti sille luvatun maan…

Onko kansallisvaltioajatus sitten missään tapauksessa järkevä peruste valtiolle? Joitain soveliaitakin esimerkkejä löytyy, vaikka ne ovat poikkeuksia. Yksi tällainen on Japani. Tälle pitkään eristyksessä olleelle saarelle kehittyi kulttuurisesti, kielellisesti ja rodullisesti yhtenäinen kansakunta ja se on sitä vielä tänä päivänäkin, vaikka sen kulttuuri tietysti on nyt jo kansainvälisen integraation laimentamaa.

Suomi ei ole niitä huonoimpia esimerkkejä kansallisvaltioista. Vähän syrjässä Euroopan keskuksesta meille kehittyi, jos ei omaperäinen kulttuuri, niin kuitenkin omaleimainen elämäntyyli. Ja vuosituhansien saatossa on kehittynyt oma kieli (kunhan nuo hurrit saisi sijoitettua jonnekin muualle, ja saamenkieliset, joilta me tämän maan aikoinaan anastimme). Mitään suomalaista tiedettä, taidetta ja arkkitehtuuria ei tietysti ole olemassa, vain jotain paikallista tyyliä mausteeksi. Uskontokin on meillä tuontitavaraa. Hämmästyttävä saavutus parilta edelliseltä sukupolvelta oli pistää samaan pakettiin kansallisvaltioideologia ja kristinusko, jonka pyrkimykset ovat aivan päinvastaiset. Kulttuurin peruspilareiksi tarvittaisiin muutakin kuin sauna, ruisleipä ja karjalanpiirakat. Karjalanpiirakoiden alkuperää en tiedä, mutta ainakaan kaksi muuta eivät ole edes suomalaisia keksintöjä.

Minulla ei ole mitään kansallista kulttuuria vastaan. Päinvastoin suuresti ilahduttaisi, jos pystyisimme kehittämään omaleimaista suomalaista kulttuuria. Kulttuurien moninaisuus olisi rikkaus ihmiskunnalle ja edesauttaisi sen kehittymistä. Monta erilaista kulttuuria on innovatiivisempi kuin yksi suuri yhtenäiskulttuuri.

Hallinnollisessa mielessä kansallisvaltio on kuitenkin oman aikansa lapsi eikä se enää ole vastaus nykypäivän haasteisiin. Talous-, ulko- ja sotilaspolitiikka olisi syytä jättää EU-liittovaltion hoidettavaksi. Sen sijaan on monia asioita, joista päättäminen tulee hajauttaa, ei pelkästään valtiolliselle tasolle vaan vielä eteenpäin maakuntiin. Näitä ovat esim. sosiaalipolitiikka ja koulutus.

Joillekin tapaus Kreikka edustaa EU:n ja Euron epäonnistumista. Minusta se päinvastoin on esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun jäsenvaltiot itsenäisesti hoitavat talouspolitiikkaansa. Järkevän talouspolitiikan harjoittaminen sujuisi paremmin, jos sitä hoitaisivat asiantuntijat keskitetysti. Vaikeidenkin ratkaisujen tekeminen olisi helpompaa, kun ei tarvitsisi pelätä tippuvansa eduskunnasta seuraavissa vaaleissa. Rinnastaisin asian oikeuslaitoksen toimintaan. Poliitikot päättävät suuntalinjat ja tavoitteet, mutta asioiden toteuttaminen annetaan asiantuntijoiden käsiin.

Sitten on yhä enenevässä määrin asioita, joiden ohjaamiseen vaaditaan koko ihmiskunnan yhteistä hallintoa. Näitä ovat esimerkiksi ihmisoikeuskysymykset. Kiivaimpia vastustajia tässä näyttävät olevat diktatuurit ja puolidiktatuurit, kuten Venäjä ja Kiina, joilla itsellään eivät nämä asiat ole kunnossa.