Matka on jatkunut leppoisissa pasaatituulipurjehduksen merkeissä. Nyt pyrimme vain suorinta reittiä kohti Salvadoria. Tuuliperäsimemme on ohjannut jo monta päivää ja harvoin meidän täytyy tehdä mitään säätöjä. Seuraavassa luvussa ehkä kerronkin vähän enemmän tästä meidän väinöstämme.

Fernando de Noronhan kuuluisat lintusaaret jäivät eilen parinsadan mailin päähän styyrpuuriin. Siellä olisi voinut pysähtyä ankkurissa, mutta jätimme ne tällä kertaa väliin. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa mahdollisella paluumatkalla voisimme käväistä siellä. Ne ovat nyt kuitenkin liian kaukaisia suunnitelmia. Ja Brasilian rannikosta riittää kierrettäviä paikkoja yllin kyllin. Etelä-Amerikan rannikko on pitkä kuin nälkävuosi. Pelkästään Brasilialla on rantaviivaa yli 7.000 km eli lähes kaksi kertaa sen verran, mitä on matka Kap Verdeltä Salvadoriin. Ja päälle tietysti Amazonin joki, jonne jotkut seikkailupurjehtijat aina lähtevät. Meren rannikon osalta mielenkiintoisinta on alue Etelä-Amerikan itäisimmästä kärjestä etelään. Tämän vuoden ajan vallitsevin tuuliolosuhteiden takia valitsimme tavoitteemmeksi Salvadorin, emmekä pohjoisempana ja lähempänä sijaitsevaa Recifeä, joka myös on virallinen maahantulosatama.

Mutta nyt siitä miksi ostan mieluummin cavaa (=espanjalainen kuohuviini) kuin samppanjaa. Tästähän piti kertoa jo eilen.

Samppanja on tyypillinen esimerkki tuotteesta, joka on ylihinnoiteltu. Markkinat pursuavat tuotteita, joiden mainontaan ja myynninedistämiseen käytetään suunnattomasti rahaa, jotta kuluttajat saataisiin uskomaan, että juuri tästä tuotteesta kannattaa maksaa enemmän kuin muista vastaavista tuotteista. Onhan se aito samppanja hyvää, mutta osataan sitä muuallakin tehdä kuohuviiniä ja aina pitää myös laskea hintalaatusuhde. Eiköhän se vaan ole sillä tavalla, että ihmiset on saatu uskomaan, että on erityisen hienoa juoda samppanjaa. Asiaan liittyy siis kuviteltujen laatuominaisuuksien lisäksi myös uskomus siitä, mikä on hienoa.

Itsekin olen joskus nuorempana tehnyt sadoittain markkinatutkimuksia, joissa on selvitetty mm. tuotemerkkeihin liittyviä mielikuvia. Ja en epäile hetkeäkään, etteikö ihmisiä olisi helppo ohjata maksamaan kuvitelluista tuoteominaisuuksista ja kuvitellusta laadusta, ja mahdollisuudesta samaistua johonkin life styliin. Ostovalinnoillaanhan ihmiset viestittävät myös muille ihmisille, millaisia ihmisiä he itse ovat.

Itse pyrin aina mahdollisuuksien mukaan vertaamaan todellisia ominaisuuksia ja suhtaudun mielikuvamainontaan negatiivisesti. Merkkituote on minulle usein jo lähtökohtaisesti huono vaihtoehto, vaikka joskus sekin voi olla paras tai ainoa vaihtoehto, tai joutuu pelaamaan varman päälle, koska informaatiota on liian vähän.  Asiakashan ne maksaa viime kädessä nämä mainoskulut. Informatiivinen mainonta on sen sijaan tarpeellista ja hyvä asia. Jollekin muulle valintatilanne saattaa olla eri, jos on esim. niin paljon rahaa, että ei ole mitään väliä, minne sitä syytää – tosin monet varakkaat ihmiset ovat varsin järkeviä ja usein vähän nuukiakin ostopäätöksissään.

Mutta olen siitä markkinataloudesta minäkin saanut osani. Mies nimeltä Jari Martikainen opetti minulle, miten myydään asiakkaalle aivan liian kalliilla tuotteita. Sain kosolti rahaa. Ostin purjeveneen ja opettelin purjehtimaan. Yrittäjän elämä tuntui tarpeettomalta. Varustelin veneeni valtameripurreksi ja päätin ryhtyä merten kulkuriksi, mikä on vielä tarpeettomampaa. Suostuttelin vaimoni luopumaan työpaikastaan ja lähtemään mukaan. Uskottelin hänelle, että rahaa jäi vielä yli ruokaakin varten. Sen pituinen se tarina.