Sunnuntaiaamuna siirsimme veneemme viisi minuuttia vaille kahdeksan tullilaituriin, jossa oli ennen meitä jo kolme venettä odottamassa tullin avautumista kahdeksalta, mikä täällä näköjään tarkoitti varttia yli.

Huonosta jonotusnumerostamme huolimatta meidän kiinnitysköytemme olivat ensimmäisenä irti. Hetken päästä kuitenkin totesimme, että ei tässä vielä mailia pidemmälle edetä. Bermudalla satamasta lähteminen pitää aina ilmoittaa liikenteen valvojalla, joka tällä kertaa käski meidän odottaa sisäänkäynnin ulkopuolella yhden poijun vieressä, että saaren toiseen päähän suuntaava risteilyalus Norvegian Dawn ensin ohittaa meidät turvalliselta etäisyydeltä. Vettä olisi ollut väistää syväväylällä ja sen ulkopuolella vaikka millä mitalla. Jokainen, joka on liikkunut veneellä Helsingin edustalla, voi mielessään kuvitella absurdin tilanteen, jossa ruotsinlaivojen saapuessa pienveneliikenne pistettäisiin jäihin tunniksi.

Samaan aikaan kanssamme lähti kolme muuta purjevenettä ja pian sen jälkeen kaksi. Vielä yöllä näimme neljät kulkuvalot. Emme ole tottuneet tällaiseen kansainvaellukseen. Tähän asti olemme saaneet ylittää valtameret yksin omassa rauhassamme. Aamulla näköpiirissä ei ollut enää muita veneitä. Jokaiselle oli vähän erilainen nopeus ja suunta, johtuen veneen koosta ja ominaisuuksista kuten veneen nousukyvystä sivuvastaiseen tuuleen ja ehkä erilaisesta tuulitaktiikasta: kannattaako ajaa mahdollisimman tiukkaan vai laskea vähän enemmin ja ajaa reitti sitten kiinni, kun tuuli oletettavasti kääntyy vai mahdollisesti lähteä hakemaan kauempaa pohjoisesta parempia tuulia, mikä useasti tämän legin loppupuolella palkitsee.