Katja kirjoitti:

Saavuimme Lüderitziin viime torstaina. Noin 18 m/s vastatuulen sisääntulon myötä kansi sai sopivan merivesihuuhtelun ja miehistökin aikamoisen suolakylvyn, eteläpuolelle jäävä niemi kun ei suojannut aallokolta kovinkaan tehokkaasti. Tuntuu täällä olevan lähes sääntö, että tuuli aina iltapäivällä navakoituu.

Perjantaiaamuna etsimme dingin esiin, jotta pääsisimme kirjautumaan maahan sisään. Dingin perämoottori ei jostain syystä kuitenkaan lähtenyt käyntiin. Avasimme moottorin ja havaitsimme, että karbonaattori oli täynnä jotain mömmöä – mahdollisesti alumiinioksidia. Kovettunut aines ei irronnut mihinkään, kunnes kotikemistin vaistolla lopulta saimme sen liotettua suolahapon avustuksella.

Putsausoperaation jälkeen kävi kuitenkin ilmi toinen isompi ongelma. Neula, joka tasaa sisään tulevan polttoaineen määrää, oli mysteerisesti kadonnut. Ilman sitä moottori ei toimi, ja nyt odottelemme, jos eräs paikallinen moottorinkorjaaja sattuisi löytämään sopivan varaosan, jotta moottori saataisiin kuntoon. Matkaa rantaan on poijulta noin 300 metriä, joten kyllä soutamallakin maihin pääsee – tosin ei enää iltapäivisin, kun maalta nouseva tuuli navakoituu turhan voimakkaasti.

Perjantaina lähdimme Juhan kanssa selvittelemään mahdollisuuksia vuokrata auto. Löysimme Lüderitzistä kaksi autonvuokrauspistettä. Toisessa oli kyllästyneen oloinen mieshenkilö, joka ilmoitti suoraan, että ei täällä mitään autoja ole. Autoja oli kyseisellä yrityksellä kierrossa 3 kpl, ja ne olivat kaikki käytössä. Toisessa pisteessä ei ollut lainkaan työntekijää, mutta auton varaosamyynnin korjaajamiehen vaimo oli vuokrauspisteen ”agentti”. Puhelimen välityksellä sitten neuvoteltiin vuokrausmahdollisuuksista, mutta tulos oli sama kuin ensimmäisessä paikassa. Lüderitz on kuulemma niin pieni paikka, että ei täällä kannata pitää autoja.

Meidän piti siis keksiä jokin vaihtoehtoinen keino, miten päästä eteenpäin Windhoekiin, josta paluulentomme lähtee. Pääasiallinen julkinen kulkuneuvo on pikkubussi, joka lähtee joka aamu noin klo 09:00. Aikataulu ei ole kovinkaan kiveen kirjoitettu, koska bussi lähtee yleensä vasta sitten, kun se on täynnä. Voi olla, että olemme turhan mukavuudenhaluisia, mutta jostain syystä noin 12 tunnin bussimatka täydessä pikkubussissa keskellä aavikkoa ilman ilmastointia ei oikein houkuttanut. Toinen vaihtoehto oli lentämällä, mutta lentoja menee vain kolme kertaa viikossa, ja hinnat olivat todella korkeat. Yhdensuuntainen matka Lüderitzistä Windhoekiin kahdelta hengeltä olisi maksanut reilu 4000 paikallista valuuttaa, eli noin 400 euroa.   

Onneksi tähänkin ongelmaan löytyi ratkaisu oluttuopin äärestä. Siirryimme tuumaamaan eri vaihtoehtoja paikalliseen sporttipubiin, jonka baarimikko neuvoi meille kolmannen vaihtoehdon. Kaksi kertaa viikossa pikkubussi ajaakin Windhoekiin Keetmanshoopin kautta – ja sieltä taas pääsee vaihtamaan junaan Windhoekiin. Eli nyt matkustamme sunnuntaina pikkubussilla ensin noin neljä tuntia, ja sitten jatkamme yöjunalla Keetmanshoopista Windhoekiin. Ja matkan hinta on murto-osa lentämiseen verrattuna.

Tänään lähdimme Helinän ja Riston kanssa tutustumaan kaupunkiin aamusella ennen tuulen nousemista. Jotenkin ihmeen kaupalla saimme kaikki neljä mahtumaan kerralla dingin kyytiin – näyttää varmaan aika samalta, jos kahdeksan ihmistä tungetaan vanhaan kuplavolkkariin. Paikallisia kerääntyi laiturille ihmettelemään melontareissuamme, mutta pääsimme hengissä ja jopa suhteellisen kuivina maihin asti.

Vierailimme päivän aikana Kolmanskopin aavekaupungissa. Kaupunki on ollut aikanaan 1900 luvun alussa menestyvä timanttikeskittymä, jossa on parhaimpina vuosina ollut henkilökuntaa 300 henkilöä lapsineen, sekä työmiehiä noin 800 henkilöä. Kaupungissa on ollut suuri sairaala ja esimerkiksi Afrikan ensimmäinen röntgen – röntgeniä ei tosin käytetty niinkään lääketieteellisiin tarkoituksiin kun työntekijöiden läpivalaisuun, ettei kukaan vaan yritä salakuljettaa löydettyjä timantteja alueelta pois.

Suurin osa kaupungin huonekaluista ja laitteista tuotiin meriteitse Saksasta asti. Kaupungissa oli oma casino, jossa voitiin harrastaa oluen siemailun ohessa mm keilailua. Lisäksi kaupungissa oli oma sairaala, koulu, leipomo ja kauppias, jolta pystyi ostamaan päivittäistavaroita. Jokaiselle henkilölle toimitettiin yrityksen puolesta 20 litraa vettä / päivä, jonka lisäksi jokainen perhe sai yhden ison jääkuution päivässä. Kaupungin läpi kulki oma pienoisrautatie, jolla vettä ja jäätä kuljetettiin jokaiseen talouteen. Lisäksi kaupungista löytyi esimerkiksi oma lihanleikkaaja – ja makkarantekovälineet oli toki tuotu Saksasta.

Muutamia taloja oli alueella kunnostettu, mutta suurin osa taloista oli jätetty rapistumaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen taantuma katkaisi kasvun, ja pikku hiljaa tuotanto sen jälkeen vähentyi. Kokonaan kaupunki autioitui 1950-luvulla, jolloin viimeisetkin koneistot siirrettiin paremmille timanttialueille. Vielä nykyisinkin alueella etsitään timantteja, mutta kohde sijaitsee noin 30 km päässä tästä vanhasta timanttien ympärille rakennetusta pikkukaupungista ja toiminta on pienimuotoisempaa.