Tänään olemme moottoroineet tyvenessä Canal Pullucce´a pitkin kauniissa maisemissa. Alueella vallitsee korkeapaine, mikä ei varsinkaan kesäisin ole epätavallista, kun South Pacific High on siirtynyt kohti etelää. Mutta tätä etelämpänä tämä asiantila on harvinaista.

Olemme selvästi tulossa sivistyksen pariin. Olemme nähneet viisi simpukkafarmia tai kalankasvatuslaitosta.

Tällä kertaa blogimme maailmankatsomuksellisesta osuudesta vastaa vieraskynä. Nuorimmaisemme Vesa on aloittanut teoreettisen fysiikan opinnot Polilla (tai mikä Aalto yliopisto se nykyisin onkaan). Olen aina teroittanut lapsillemme, että vakavasti otettavan tiedemiehen on välttämätöntä tutustua tieteenfilosofian perusteisiin. Joskus (harvoin) lapset kuuntelevat, mitä vanhemmat sanovat. Vesa oli syksyllä kuitenkin kaivanut kirjahyllystäni muutaman tuhannen sivun pituisen johdannon Länsimaisen filosofian historiaan, kirjasarjan, jonka joskus luin suorittaessani teoreettisen filosofian kumua.

Kysyin Vesalta, onko hän lukenut jo kirjat loppuun ja sanoin, että voisi vähän kommentoida blogimme juttuja. Sain seuraavan vastauksen:

Ihan kivahan tässä taas vaihteeksi on ollut opiskella jotain sivistynyttä...kansantaloudessakin (niin kivaa kuin se onkin) huomaa, että se humanistinen ääriaines tekee siitä sisäisesti epätäsmällistä ja epäjohdonmukaista sössöä. Tosin fysiikassakin tuntuu aksiomaattisen vaiheenkin jälkeen joutuvan turvautumaan toisinaan melkoisiin uskonharppauksiin.

Ilmeisesti matematiikka on ainoa tieteenala, jossa voi liikkua edes jossain määrin levollisin mielin sen jälkeen, kun on hyväksynyt joukon tuulesta temmattuja, joskin ehkä intuition tukemia väittämiä.

Mitä "filosofisten" pohdintojesi kommentointiin tulee, niin enpä näe siinä hirveästi järkeä. Kirjojen pohjalta ainakin tuli semmoinen kuva, että filosofit metafyysisillä pohdinnoillaan yrittävät vaan nostaa oman ajattelun erinomaisuutta jalustalle. Tai sitten koitetaan rationalisoida jotain, mihin on alkanut uskoa ei-rationaalisista syistä. (mikä tulee selväksi varsinkin perinteisessä mielessä uskonnollisten ajattelijoiden kohdalla.)

Metafyysikan (ja miksei yleiseminkin filosofian) saralla ajautuu kuitenkin pakostakin umpikujaan. Kysehän on arvauksista, joiden puolesta/vastaan voi esittää argumentteja loputtomasti. Ja jos koittaa tyhjentävästi perustella esitettyä väitettä, niin törmää äärettömän regression ongelmaan... puhumattakaan, että omien näkemysten todistelu edellyttää jo omaa uskoa todistettavaan, mikä luo eräänlaisen filosofisen jääviyden todistamiseen.

Oikein ihmetyttää, kuinka nopeasti filosofiassa joskus käperrytään omien dogmien kuoreen, josta käsin sitten hylätään eriäviä näkemyksiä kattavien perustelujen puutteeseen vedoten.

Vaikka ontologisilla kysymysten pohdinnalla on per se "urheilullista" mielenkiintoa, tuntuu, että siinä helposti sortuu ajattelemaan narsistisesti, että on oikeasti päässyt olemassaolon perimmäisen olemuksen äärelle. Onhan tälläkin saralla jo esitetty monia ainoita ehdottomia totuuksia ja niihin on muka päädytty puhtaan järkeilyn kautta. Aikansa ontologiaa pohdittuaan näyttää unohtuvan, että kyse on puhtaasta spekuloinnista. Vaikka monet ontologiset mallit ovatkin mielenkiintoisia itsessään, niissä esitetyillä väittämillä tuskin on merkitystä mallien ulkopuolella. Ei Peanon aksioomillakaan voi sanoa olevan arvoa matematiikan ulkopuolella.

Matematiikasta voi edelleen mainita, ettei se ole mikään ihmistä suurempi luomus, vaan siihen on luotu ennalta määritetyt säännöt ja sitten sitä vain pelaillaan niiden mukaan, vähän niin kuin korttia. Syystä tai toisesta luonto tuntuu monelta osin noudattavan samoja sääntöjä. Kumpa metafyysisiin teorioihin suhtauduttaisiin samoin.

Filosofista keskustelua hankaloittaa etenkin se, että ihmiset ovat liian monella tapaa eristettyjä saaria ja toisaalta turhankin paljon ympäristönsä kanssa vuorovaikuttavia olioita. Emme voi tietää, onko minun "keltainen" sama kuin muiden "keltainen" vai kuvaammeko samoja asioita keltaisiksi vain koska meille opetetaan, että ne ovat keltaisia. Myös kieli tuo esiin tämän ongelman: monille sanoille on vaikea antaa kovinkaan täsmällisiä määritelmiä, joten jokainen ymmärtää ilmaisuja omalla tavallaan. Vaikea sanoa välillä ollaanko eri mieltä termeistä vai itse asiasta (äärettömän suhteellisuuden ongelma). Toisaalta ympäristö "pakottaa" meitä omaksumaan tämän epätäydellisen kommunikoinnin muodon.

Täytyy sanoa, että kirjasarjan jälkeen on ajautunut entistä skeptisempään ajattelutapaan. Jos mistään ei voi tietää mitään, niin kannattaako mistään sitten sanoa mitään? Vai pitäisikö pikemminkin tunnustaa oma kyvyttömyys saavuttaa tietoa ja varsinkin filosofissa kysymyksissä pyrkiä saavuttamaan epokhe eli mielipiteistä pidättäytyminen. Edelleen voi pohtia, estääkö liiallinen (dogmaattinen) filosofointi ja tarve vakuuttaa muut omien ajatusten ylivertaisuudesta meitä saavuttamasta ataraksiaa "mielenrauhaa".

Minusta arkisemmat kysymykset, kuten "voiko pyttipannuun laittaa makkaraa?" ja "onko eeta sopiva kaljakaveri ksiille?" ovat yhä älyllisesti mielenkiintoisempia ja haastavampia kysymyksiä. Ainakin ne ovat mielenrauhan kannalta turvallisempia.

Tiedän (vai tiedänkö sittenkään), että yllä olevassa tekstissä olen sortunut moniin näkemysteni kanssa oleviin ristiriitaisuuksiin. En näy pidättäytyneen kovinkaan hyvin mielipiteistäni ja turhan monen lauseen voi tulkita siten, että minulla olisi varmaa tietoa jostakin. Mutta ehkä voin tyytyä yllä olevaan tekstiin, nyt kun olen tunnustanut syntini. Toisaalta ehkä tämä vain entisestään korostaa filosofisen pohdinnan epämielekkyyttä ja tukee oletusta, että ristiriidattomuus ei ole ihmisen saavutettavissa, kenties ei edes merkittävissä määrin lähestyttävissä.

Lopuksi vielä hyvä lainaus Wikipediasta: "Mahdottomuuden tietää mitään, edes omasta tietämättömyydestämme tai epäilystämme, tulisi johtaa siihen, että viisas ihminen vetäytyy itseensä, välttää paineita ja tunteita, jotka kuuluvat kilpailuun turhista kuvitelmista."