Puerto Madryn on ensimmäinen kaupunki etelään mentäessä, joka on jo Argentinan Patagoniaa.

Viime yönä koimme yhden hankalimmista hetkistä matkallamme. Olemme venekerhon poijussa, joka on erilainen kuin mihin missään tähän asti olemme nähneet. Tämä suuri lahti on hyvin avoin tuulille ja myrskytuulet ovat täällä arkipäivää. Sen takia poijuköyteen on viritetty peräkkäin parin metrin välein pikku poijuja. Nämä toimivat ikään kuin joustimena. Kun poijuköysi kiristyy, ne joutuvat pinnan alle ja nosteen takia poijuköysi ei kiristyessään nykäise niin paljon.

Yön aikana tuuli kääntyi ja hetkellisen tyvenen aikana veneemme ajelehti löysässä poijuköydessä, jolloin köysi pääsi jotenkin kiertymään peräsimen ympärille. Heräsin yöllä tunteeseen, että nyt ei kaikki ole ok. Jonkun aikaa tutkittuani tilannette, tulin siihen tulokseen, että poijuköysi on jotenkin pahasti kölin, peräsimen tai perävetolaitteen ympärillä. Yritimme apuköyden avulla ja puoshaalla ronkkimalla saada selvettyä tilannetta, mutta huonoin tuloksin. Sain kuitenkin selvyyden siitä, että se on kiinni peräsimessä. Asia varmistui käsikopelolla, kun otin vaatteen pois ja sukelsin pimeässä irrottamaan köyttä, mutta laihoin tuloksin. Köysi istui lujasti rungon ja peräsimen välissä. Usean sukelluksen jälkeen sain itseni alle kymmenasteisessa vedessä vain alilämpöiseksi, mitä kesti monta tuntia.

Suurin pelko tietysti oli, onko peräsin vaurioitunut ja jos ei, niin vaurioituuko se jos tuuli ja aallokko yltyy. Päätimme odottaa aamuun, koska ennusteet lupasivat kovempaa tuulta vasta iltapäivälle ja mitään ei oikein ollut tehtävissä.

Olimme tutustuneet edellisenä päivänä Malevoon. Hän on 72 vuotias entinen ammattisukeltaja ja teräsvaari. Harrastaa vieläkin sukeltelua huvikseen ja hoitaa kaikki venekerhon sukellusta vaativat toimenpiteet. Hän auttoi meitä pick-up autollaan hakemaan 100 litraa dieseliä kanistereillaan ja sanoi meille, että jos tarvitsemme jossain asiassa apua, niin soittakaamme vain hänelle. Ihme juttu, että apua tarvittiinkin sitten heti seuraavana päivänä.

Yhteyskin saatiin vähän erikoisella tavalla. Venekerhon toimisto ei vastannut VHF:ään. Prefectura ei pystynyt (tai halunnut) auttaa meitä saamaan kontaktia. Mutta Malevolla oli kotonaan VHF päällä ja kuuli kun me kutsuimme Marinaa ja otti itse meihin yhteyttä ja tuli kaverinsa ja kumiveneensä kanssa sukellusvarusteissaan auttamaan.

Ensin saimme apuköydellä otettua vedon pois poijuköydestä. Siitä huolimatta käysi oli niin tiukasti jumittunut, että Malevon piti veden alla vasaralla hakkaamalla irroittaa se. Hän sanoi minulle, että yksikseen minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia saada sitä irti. Vähän samaan lopputulokseen olin itsekin tullut yöllä. Tai ehkäpä sahan kanssa 10-30 minuutia työskentelemällä vedessä valoisaan aikaan se olisi onnistunut. Köyden hakaisija kun on noin 10cm. Venekerho ei varmaan olisi ilahtunut tästä toimenpiteestä.

Nyt sitten hartaasti toivomme, että peräsin on kunnossa. Malevo sanoi, että ulkoisesti kaikki on ok ja peräsintuntuma on minusta normaali.

Pahempiakin asioita voi sattua ja paljon on sattunut näillä vesillä. Niille, jotka eivät vielä ole pitkästyneet lukemaan jaarituksiani, kerron toisen tarinan.

Kun eilisaamuna tulimme kumiveneellä rantaan, meillä oli edessä sadan metrin matka kantaa venettä. Täällä vuorovesivaihtelu on viisi metriä, ja pitää varautua siihen, että rantaviiva siirtyy noin 100 metriä. Vene on Helinälle aika raskas ja yksin sitä ei pysty kantamaan.

Mutta saman tien meitä vastaan tuli nuori hollantilainen kaveri trailerin kanssa, johon nostimme kumiveneen ja kerhon traktori tuli noutamaan sen. Tutustuimme nuoreen hollantilaispariskuntaan, joka olosuhteiden pakosta on joutunut jäämään tänne veneensä kanssa. He sanoivat ilahtuneensa tulostamme, koska kuuteen kuukauteen täällä ei ole poikennut yhtään ulkomaalaista venettä. Kutsuimme heidät veneellemme illalliselle. Tämä oli kuitenkin peruuntua, koska oli kova aallokko ja meidän pikku dingillämme ja sähköperämoottorilla ei kovassa kelissä ole juuri asiaa vesille. Koska he kuitenkin ovat jo kokeneita merenkulkijoita, sovimme, että he laittavat sopivat asusteet, ja yritämme. Matka rantaan oli myötätuulessa helppo, mutta täydessä lastissa vastatuuleen takaisin oli jo vaikeampaa. Yksi hoiti perämoottoria ja kaksi meloi rivakasti ja niin lopulta saavuimme perille ja kuulimme heidän tarinansa.

He olivat ostaneen 33 jalkaisen vanhan  teräsjoolin, jota olivat kunnostaneet antaumuksella viisi vuotta ennen lähtöään maailmalle. Tämä kymmenen tonnia painava pitkäkölinen vene on jämäkkä alus. Se ei ole mikään nopea menopeli, mutta hyvin merikelpoisen näköinen.

Viime helmikuussa he olivat tulossa pohjoisesta kohti Puerto Madrynia aivan kuten mekin toissapäivänä. Mutta 35 mailia ennen lahden suuaukkoa tuuli kääntyi ja lounaismyräkkä alkoi. Heillä ei ollut äkkiä enää mitään mahdollisuuksia päästää sisään suojaisampaan lahteen.

He olivat tuntitolkulla piissä ja sea anchorin varassa. Kunnes äkkiä peräsin petti, kun aalto heitti alusta taaksepäin. Peräsinakselissa on kannen sisäpuolelta nivel, joka muuttaa akselin kulmaa ja ohjaa sen mesaanin etupuolella olevalle pinnalle. Tämä hyvin järeä nivel ei kuitenkaan lopulta kestänyt vaan petti ja peräsin pääsi vapaasti liikkumaan ja sen seurauksena peräsimen ylänurkka melkein hakkasi reiän runkoon. Kovan uurastukseen jälkeen he onnistuivat lukitsemaan peräsimen sisälle tulevan akselin irtonaisen haarukan niin, että peräsin ei enää päässyt liikkumaan.

Mutta nyt heillä oli ohjailukyvytön alussa myrskyn riepoteltavana. He pyysivät apua Prefecturalta ja vastaus oli, että heidät voidaan pelastaa, mutta alus on jätettävä. Koska alus ei ollut uppoamassa he torjuivat tämän vaihtoehdon ja kun myrsky tyyntyi, pursi päästiin hinaamaan Puerto Madryniin.

Täällä he monta kuukautta odottivat poijussa (siinä samassa, jossa me nyt olemme), että tulisi sopiva hetki tuulen ja vuoroveden kanssa, jotta vene päästäisiin nostamaan läheistä laiturista paikalla tilatulla autonosturilla. Mutta koskaan tämä ei onnistunut.Oli vain läheltä piti yrityksiä.

Sitten he näkivät, kun eräs kalastusalus hinattiin traktorilla ja trailerilla maihin, mikä on täällä vuorovesialueella mahdollista toteuttaa ilman varta vasten rakennettua luiskaa. He saivat ajatuksen tehdä oman trailerin. Tuumasta toimeen ja monta viikkoa töitä tarvikkeita hankkien ja itse hitsaamaalla he rakensivat varsin hienon trailerin, jossa vene on nyt marinassa. Peräsinkonstruktiota on muutettu paremmaksi ja korjattu runko on nyt maalausta vaille valmis. Ja lisäksi veneeseen on tulossa uusi kone, koska sattumalta vanha moottori sanoi sopimuksen irti. Jos se kerta oli rikki mennäkseen, niin tämä olikin paras hetki. Heidän vakuutusyhtiönsä korvasi heille heidän itsensä tekemät työtunnit ja tällä rahalla he saivat hankittua uuden Yanmarin. Kuukauden parin päästä he toivovat voivansa jatkaa matkaa etelään.

Mainittakoon lisäksi, että he etenivät tänne saakka yhtä matkaa erään tanskalaispariskunnan kanssa. He pääsivät Chilen Patagoniaan asti, jossa heillä moottori sanoi sopimukseen irti. Nyt he ovat monta kuukautta olleet jossain ankkurilahdessa keskellä ei mitään. Lähistöllä asuu vain kolme ihmistä. Tällä hetkellä he elävät toivossa, että saisivat järjestettyä uuden koneen ja sen kuljetuksen ja asentaisivat sen sitten itse paikoilleen.

Tälläisiä ovat olosuhteet täällä. Sää voi olla mitä vain ja on joka tapauksessa hyvin arvaamaton. Ja jos vaikeuksia tulee, niin apua ei ole samalla tavalla saatavissa kuin mitä me onneksemme tänään saimme. Siksi en mielelläni kyselijöille kerro, mitä seuraavaksi teemme, koska suunnitelmat voivat saada hyvinkin äkkinäisiä käänteitä, kun kohtalo puuttua asiaan. Meilläkin on mietittynä useampia vaihtoehtoja, mutta kuka tietää, toteutuuko mikään niistä. Tämä on purjehdusalueena hyvin haasteellista, aivan eri luokkaa kuin joku Atlantin ylittäminen pasaatituulivyöhykkeessä. Alueen merenkulun historia on synkkää luettavaa. Laivoja ja kokonaisia laivastoja on satojen vuosien varrella täällä menetetty. Tänä päivänä meillä onneksi on sentään olemassa kartat ja sääennusteet, vaikka vain suuntaa-antavatkin.