Eilisiltana puoli kymmenen maissa ylitimme päiväntasaajan. Oli jo täysin pimeää eikä kuukaan ollut noussut taivaalle, oli vain kirkas tähtitaivas. Olimme siis hieman pettyneitä siihen, että emme nähneetkään tätä maagista viivaa, emmekä saaneet siitä valokuvaa. Mutta yhtäkaikki pohjoisen pallopuoliskon keskikesä vaihtui silmänräpäyksessä eteläisen pallopuoliskon sydäntalveksi. Samalla tulimme ohittaneeksi matkan puolikrouvin.

Keltanokkia kun molemmat olimme, emme päässeet viettämään kastajaisseremonioita. Otimme kuitenkin jääkaapista pikku pullon samppanjaa, josta kumpikin joimme vain aivan pikku ryypyn ja loput annoimme asiaankuuluvasti Ahdille.

No, oikeastaan se oli vain espanjalaista cavaa, mutta tuskin Ahti eroa suolavedessä huomaa. Sitä paitsi se on minusta aivan yhtä hyvää kuin ranskalaistenkin juoma. Mutta siitä enemmän seuraavassa luvussa.

Ekvaattorin ylityksen jälkeen alkoi minun kansivuoroni. Ryhdyin tarkkailemaan tilannetta. Kurssi oli hyvä, mutta vauhti vain alle viisi solmua, keula hakkasi aaltoihin, sain pärskeitä niskaani. Kun alkoi Helinän vahtivuoro, sanoin, että saa laskea kymmenen astetta, mutta parempaan on pystyttävä. Helinä säätää ja virittää purjeita kaksi tuntia. Könyää keulakannellakin taskulampun kanssa tutkimassa virtauslankoja. Ei välitä suolaveden pärskeistä. Vai kenties pitää niistä? Kampaus kauniimpi kuin koskaan ennen. Tällaisena pidän hänestä eniten.

 Kun tulee minun vahtivuoroni, sanoo, että parempaan ei pysty. Katson lokia; vähän yli kuusi solmua. Sanon, että kelpaa.

Makaan selälläni sitloodassa. Katselen tähtitaivasta ja tähdenlentoja. Mietin, miten kivaa on valtameripurjehdus. Purjeet ovat vedossa ja väinö ohjaa, ei tarvitse koskea mihinkään. Tällaista on merikipparin elämä.