Eilisiltana jatkoimme matkaa. Olimme ajatelleet olla vielä pari päivää niin mukavassa paikassa kuin Piriapolis, mutta Weatherman sanoi, että jos lähdette, niin lähtekää nyt. Muussa tapauksessa saatte odottaa vähintään viikon, ennen kuin seuraava sääikkuna aukeaa. Ja ihan kivasti tässä taival on taittunut sivumyötäisessä.

Olemme nyt keskellä suurta  länsiluoteeseen voimakkaasti suippenevan lahden suuaukkoa. Lahden perukassa on Buenos Aires ja lahden nimi Rio de la Plata, eli hopeajoki. Tätä pitkin on joskus kulkenut uuden maailman jalometalleja kohti vanhaa maailmaa, siitä tämä nimi.

Kun täältä aavalta mereltä ei ole paljon kerrottavaa, niin kerronpa lyhyesti kolmesta naapurivenekunnastamme Piriapoliksessa.

Kun olimme lähestymässä laituria, naapuriveneestä hyppäsi laiturille ketterästi avuksi nuori mies. Köysityö sujui häneltä kätevästi, ja nopeasti hän toteutti pyyntöni. Kaikesta näki. että kyseessä oli harjaantunut merenkulkija.

Valitettavan harvoin tapaa näitä hyödyllisiä apukäsiä. Monesti laiturilla on porukkaa, joita ei oikein voi kieltää auttamasta, mutta joista on enemmän haittaa kuin hyötyä Sitten ovat nämä besserwisserit, joita tapaa eritoten Suomen satamissa. Juuri he tietävät, millä tavalla laituriin olisi pitänyt tulla. Ja pahimmassa tapauksessa he kesken manööverin ryhtyvät antamaan veneen miehistölle määräyksiä. Sen nyt pitäisi olla jokaiselle selvää, että silloin kun tullaan laituriin, noudatetaan kipparin suunnitelmaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, kenellä on se paras suunnitelma, koska lähestymisvaiheessa ei voi yhtäkkiä vaihtaa suunnitelma A:ta B:hen. Siitä seuraa vain katastrofi.

Tutustuimme pian tähän varsin mukavaan ranskalaismieheen, joka puhui erinomaista englantia. Seitsemän vuotta sitten hän oli Ranskasta lähtenyt vaimonsa kanssa 28 jalkaisella veneellä, jossa ei ollut moottoria eikä edes wc:tä, kohti Karibiaa. Sen koommin hän ei ole Ranskassa käynyt.  Sieltä sitten matka jatkui Azoreille ja Kanarian kautta taas takaisin Karibialle, jossa vene vaihtui nykyiseksi 35 jalkaiseksi teräsveneeksi, jolla he matkasivat Azorien kautta Brasiliaan.

Vuosi sitten tämän pariskunnan tiet erosivat ja kaveri oli vuoden Tulimaassa charterveneen kastina haistelemassa etelän tuulia. Nyt hän on mustan kissansa kanssa lähdössä kohti etelää tällä erittäin hyvin varustetulla ja lujarakenteisella veneellä tarkoituksena purjehtia Falklandin saarten kautta Ushuaiaan ja oleilla pidempään Beagle kanavan alueella. Tässä on kuitenkin pieni ongelma. Argentiina viranomaiset eivät voi tehdä uloskirjoittautumispapereita, jos lähtee Falklandin saarille, koska heidän mielestään se on Argentiinan territoriota. Ja luvan hankkiminen sille, että voisi purjehtia sen kautta ja palata takaisin Argentiinaan, osoittautui vaikeaksi. Se on kai teoriassa mahdollista, mutta käytännössä hankalaa. Pari viikkoa hän juoksi päivittäin viranomaisten juttusilla, mutta aina oli jokin uusi ongelma tai puuttuva paperi, joka esti luvan saamisen. Niinpä hän kyllästyi ja vaihtoi suunnitelmaksi purjehtia Falklandiin Uruguaysta.

Parin veneen päässä on sitten australialais-ranskalaisen pariskunnan 67 jalkainen teräskutteri. Yleensä nämä megapurret eivät ole kauniita, mutta tämä vene on oikein sulavalinjainen kaunotar. Se on lisäksi hyvässä kunnossa ja kaikki paikat puunattuna. Paatti on kuin juuri pakasta vedetty. Juuri nyt se on käväisemässä Uruguayssa vuosihuollon takia. Marinan lukki taitaa juuri ja juuri kyetä nostamaan tämän veneen. Muun osan vuodesta tämä noin nelissäkymmenissä oleva pariskunta pitää Ushuaiaa tukikohtanaan. Nyt on kahdeksas vuosi menossa. Sieltä he tekevät charteria Beagle kanavan ympäristöön ja Antarktiselle, jonne voi poiketa parin kesäkuukauden aikana.

Ushuaiassa on parikymmentä chartervenettä ja kysyntää ilmeisesti riittää. Kaupungissa käy paljon elämysmatkailijoita. Ja sellaiselle, joka on melkein kaiken jo nähnyt, mikä olisi houkuttelevampaa, kuin poiketa purjeveneellä Etelänapamantereelle, varsinkin jos kunto ei enää riitä Mount Everestille kiipeämiseen, mikä myös olisi hyvä vaihtoehto. Hyvin arktisiin olosuhteisiin varustetulla veneellä ammattimiehistön kanssa pidän matkaa melko turvallisena. Mutta tavallisella purkkarilla ja lasikuituveneellä ei sinne jäiden sekaan mielestäni ole asiaa. Sen sijaan asianmukaisella veneellä se on sopiva kokeneen purjehtijan kohde.

Hintaa kuukauden mittaiselle charterpurjehdukselle arktisissa olosuhteissa kertyy noin 10.000 euroa. Mutta ei tällä charterhommalla kukaan taida rikastua. Tämänkin pariskunnan vene maksaa miljoonia ja ylläpito maltaita. Ehkä niillä tuloilla saa jonkun palkan ja juoksevat menot maksimissaan katettua. Kyse on enemmänkin siitä, että he voivat tehdä sitä, mitä haluavat. Elämäntapaveneilijöitä hekin.

Siitä eteenpäin muutaman veneen päässä oli sveitsiläisen pariskunnan vene. He lähtivät kiertelemään maailmaa kymmenkunta vuotta sitten, kun mies pääsi varhaiseläkkeelle. Ensi tuli kierrettyä Välimeri, sitten Karibia, ja sieltä Tyynenmeren poikki Filippiinien kautta Taiwaniin, jossa yksi heidän lapsistaan on kiinalaisen kanssa naimisissa. Tämän jälkeen matka jatkui Intian valtameren halki Etelä-Afrikkaan ja sieltä Brasiliaan. Nyt he ovat olleet kohta kahdeksan viikkoa Uruguayassa johtuen pääosin siitä, että ovat ensin jonottaneet kuusiviikkoa, että saivat veneen ylös telakalle pohjan puhdistusta ja maalausta varten.

Tavoitteena heillä on kiertää vielä Etelä-Amerikka ja sitten palata Eurooppaan ja myydä vene. Vaikka terveitä vielä ovat, niin ikä on heillä tulossa vastaan. Heidän veneensä  on hieman alirikattu 20 tonninen 42 jalkainen teräsvene. Se ei ole mikään menopeli, mutta kulku merenkäynnissä sitäkin rauhallisempi. Heidät vielä odotamme tapaavamme, koska he lähtivät vain pari tuntia ennen meitä samalle legille.

Heiltä kuulin tarinan heinäkuussa Rio Granden edustalla tapahtuneesta onnettomuudesta, josta jo olin jotain kuullut aikaisemminkin. Yöllä hollantilainen purjevene oli törmännyt kalastajatroolarin kanssa. Troolarin puomi oli kaatanut veneen maston ja mantooki oli pahoin vaurioitunut sekä myös kansirakenteet keulassa. Lisäksi kylkeen oli tullut reikä, onneksi vesilinjan yläpuolelle. Törmäyksen jälkeen kalastajavene katosi omille teilleen, eikä jäänyt kyselemään, miten kävi ja tarvitaanko apua, ja tietysti selvittämään muutenkin tilannetta hyvän merenkulkutavan mukaisesti.

Tämä vahvistaa käsityksiäni siitä, että kalastusalukset muodostavat merkittävän riskitekijän huviveneille Brasilian rannikolla. Tämä ei tietysti ole mitään kritiikkiä itse kalastajia kohtaan (lukuun ottamatta puuttuvia valoja ja tutkaheijastimia). Hehän harjoittavat vain ammattiaan, jotta mekin voisimme käydä ravintolassa syömässä meren antimia. Ja ne kalastajat, joita olemme tavanneet, ovat olleet ystävällisiä ja reilun tuntuista porukkaa ja hyväksyneet meidät joukkoonsa merenkulkijoina, vaikka työn teon kannalta huviveneet ovat heille vain riesa.