Salvador on Brasilian entinen pääkaupunki ja asukkaita on kolme miljoonaa. Ei siis mikään aivan pieni paikka. Vähän liian suuri se on meidän makuumme, koska viihdymme paremmin pikkupaikoissa ja syrjäseuduilla, suomalaista metsäläiskansaa kun olemme sielultamme. Mutta hyvä se on monipuolisuuden nimissä tutustua tähänkin puoleen Bahiasta. Muutamassa päivässä tästä isosta kaupungista hahmottaa ja ymmärtää ehkä saman verran, kuin amerikkalainen loistoristeilijän turisti ymmärtää Helsingistä, kun alus poikkeaa siellä päivän verran.

Marinoita ei täällä paljon ole. On tämä keskustan pieni vierasvenesatama ja yksi vähän isompi huvivenesatama ja muutamia pienempiä lähietäisyydellä. Jos noin karkeasti vertaisi Suomen entiseen pääkaupunkiin Turkuun, niin arvioisin siellä olevan satakertainen määrä huviveneilijöitä. Tämän kun suhteuttaa väkilukuun, niin voi todeta veneilyharrastuksen Turussa olevan tuhat kertaa suositumpaa. Tämmöiset luvut ovat vain arvailuja, mutta joka tapauksessa purjehdus näyttää olevan vain harvojen rikkaiden valkoisten miesten harrastus. Kyllä mustatkin miehet veneilevät, mutta vähän erilaisilla paateilla ja käytännön syistä, kuten käymässä kalalla.

Baia deTodos Santos (olisiko kaikkien pyhimysten lahti tai jotain sinne päin) tarjoaa kuitenkin erinomaisen suojaisen purjehdusalueen ympäri vuoden ja siihen mekin aioimme vähän tutustua. Mutta perusteellinen alueen koluaminen vaatisi viikkotolkulla aikaa. Erään purjehtijan matkakertomuksen mukaan ”we spent three months here and still only covered a small part of this large bay”, mikä minusta tosin kuulostaa jo vähän liioittelulta. Kyllä tämän siinä ajassa koluaa ristiin rastiin. Mutta elämäntapaveneilijät jämähtävät usein samaan ankkurilahteen päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi tai joskus jopa vuosiksi. Kunnes sitten yhtenä päivänä tulee aika jatkaa matkaa.

Silmiinpistävää suomalaiselle Salvadorissa on kaupungin ränsistyneisyys ja likaisuus. Samanlaista kyllä löytyy pitkin Eurooppaa. Ei se puhtaus ja järjestys niin ensiluokkaista ole esim. Pariisissa, Portossa tai Pietarissa, samaa tasoa minun silmissäni. Mutta siihen tottuu viikossa tai parissa. Paljon olisi kyllä Helsingissäkin parantamisen varaa. Oikein ihmettelee, minkälaisten sikojen kanssa joutuu sielläkin elämään.

Rakennuskanta täällä vaihtelee niin tasoltaan kuin arkkitehtuuriltaankin huomattavasti. Asumuksia löytyy joka lähtöön. Ja elintasoerot lienevät huomattavat. Sanotaan, että tuloerot luovat talouteen dynamiikkaa. Ehkä niin, mutta kyllä minä kannatan enemmän pohjoismaista tasapäistävää hyvinvointivaltiota, vaikka sielläkin näyttää olevan vallalla vähän erilaiset trendit nyt. Kyllä muutamalla kymppitonnilla tai sadalla tonnilla vuodessa löytyisi pörssiyritykselle ihan yhtä hyvä toimitusjohtaja kuin miljoonalla tai kymmenellä miljoonalla. On harhaluulo, että osaamisen hankkiminen yrityksen johtoon hoituu yksioikoisesti rahalla. Luulen, että monesti päädytään sillä tavalla vain huonompaan vaihtoehtoon – yrityksen hallitus kai ajattelee jotenkin sen suuntaisesti, että kun vaan pöytään ladotaan riittävästi rahaa, niin homma alkaa hoitua – ja joku sitten tulee, ja kerää hölmöiltä rahat pois. Puhumattakaan typeristä bonusjärjestelmistä, joka sidotaan osakkeen pörssikurssiin, jonka muutokset pääasiallisesti riippuvat muista tekijöistä kuin toimitusjohtajan edesottamuksista. Milloin pääsemme siihen, että yhteiskuntamme johtotehtävissä olisivat arvomaailmaltaan siihen soveltuvimmat, eivätkä ne kaikkein ahneimmat?

Ihmiset ovat ystävällisiä ja kaupustelijat eivät ole päällekäyviä. Musiikki ja capoeira kuuluvat kuvaan. Brasilian mustimmassa osavaltiossa kun ollaan, niin täällä on ihmisillä rytmi veressä.  Kurjuuttakin täältä löytyy niin kuin kaikissa suurkaupungeissa. Joitain ihmisiä elää kadulla kuin kulkukoiria, joita on runsaasti. Mutta rahaa kerjätään vain harvoin, toisin kuin Kap Verden Mindelossa. Pääosin porukka tuntuu varsin hyvinvoivalta. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kaupustelijat eivät ole päällekäyviä. Luulen, että täällä on onnellisia ja onnettomia ihmisiä, aivan kuin Suomessakin, mutta jos mimiikan perusteella pitäisi arvioida, niin sitten täällä on suurempi osa onnellisia.

Lapsia ja nuoria kun katsoo, niin näkee usein liikkumisen riemua ja taidon arvostusta. Suomessa nappulajalkapalloilija haluaa olla, tai ehkä hänen odotetaan olevan, kova pelimies. Täällä ensisijaisesti odotetaan, että on taitava pallon kanssa.

Kommunikointi valitettavasti jää vähäiseksi, koska emme puhu portugalia ja meillä ei ole mitään yhteistä kieltä. Joskus tulen ymmärretyksi vajavaisella espanjan taidollani. Yhteisiä sanoja on paljon, mutta yleensä ne kirjoitetaan ja äännetään jonkin verran eri tavoin. Ei auta muu, kuin ottaa sanakirja käteen ja ryhtyä opiskelemaan.

Huomenna ehkä pääsemme taas jatkamaan matkaa, vaikka vielä emme ehtineet tutustua kuin muutamaan Salvadorin 365:sta kirkosta.