Flores 3

Valentina
Thu 20 Jun 2013 11:38

Monet naapureistamme ovat venekuntia, jotka ovat päivien sijasta jämähtäneet viikoiksi tähän idylliseen Lajesin satamaan. Satamamestari valittelikin minulle, että vaihtuvuus voisi olla suurempi touko-kesäkuussa, jolloin kesäsesonki on vilkkaimmillaan. Nytkin ulkopuolella odottaa kahdeksan venettä ankkurissa vapautuvaa laituripaikkaa.

Sain luettua loppuun Timon veneelle viime vuonna jättämän Alan Clarkin 500 sivuisen kirjan Barbarossa, the Russian-German conflict 1941-1945. Tämä britti sotahistorioitsija katsoo aivan aiheellisesti, että länsirintama oli sivuosassa suhteessa itärintamaan, jossa toisen maailmansodan lopputulos Euroopassa ratkaistiin. Hän ei myöskään pidä länsivaltojen materiaalista apua Neuvostoliitolle ratkaisevana, vaikka se hänen mukaansa jouduttikin Saksan häviötä.

Saksa menetti ratkaisevan momentumin, kun salamasota ei johtanutkaan Neuvostoliiton pikaiseen romahtamiseen. Kun saksalaisjoukkojen eteneminen oli jämähtänyt paikoilleen, Saksan kohtalo oli sinetöity. On aivan käsittämätöntä, minkälaisella sitkeydellä venäläiset sotilaat ja sitten myöhemmin saksalaiset vetäytyessään aivan loppumetreille asti taistelivat epäinhimillisissä olosuhteissa.

Nuorena ajattelin, että toinen maailmansota tapahtui aika kauan sitten. Nyt taas tuntuu siltä, että sehän oli aivan hetki sitten vanhempieni elinaikana. Ja ihmisillä, jotka osallistuivat siihen, oli lähes samanlainen maailmankatsomus kuin meillä nyt. Kuinka rotuoppi ja kansallisuusaate saivatkaan saksalaiset ja myös monet muut niin pauloihinsa?

Itärintamalla oli vastakkain kaksi pahan valtakuntaa. Voitollaan Neuvostoliitto sai itselleen lisäaikaa. Mutta senkin vuoro sitten tuli romahtaa sisältäpäin 45 vuotta myöhemmin. Mutta tämän pahuuden velkaa maksetaan vieläkin. Eikös se mennyt jotenkin siihen suuntaan, että isien pahoista teoista kärsitään vielä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka.

Voisiko vastaavaa tapahtua uudelleen. Aivan erityisesti diktatuuriin kallistuvien valtioiden johto yrittää ratsastaa isänmaallisuudella. Ehkä globalisaatio ei olekaan niin huono asia. Totta on, että se vie työpaikkoja hyvinvoivista Länsimaista kolmansiin maihin, missä niitä muuten myös tarvitaan. Ja vaikka pian emme olisikaan niin paljon rikkaampia kuin muu maailma, niin tämä ei tarkoita sitä, ettei elintaso voisi kasvaa myös meillä. Maailma ei kehity hyvään suuntaan, ellei köyhien ja rikkaiden valtioiden elintasoero kavennu.

Tuntuu siltä, että tarvittaisiin enemmän poliitikkoja, jotka keskittyisivät siihen, miten maailmasta voidaan tehdä parempi paikka, kuin niitä, jotka touhuavat vain oman hiekkalaatikkonsa asioiden kimpussa. Itse jaksan kuitenkin olla optimistinen. En siksi, että näkisin eteviä johtajia viemässä asioita oikeaan suuntaan, vaan siksi, että muita vaihtoehtoja kuin lisääntyvä integraatio on vaikea nähdä. Periaatteessa Suomikin voisi kääntyä sisäänpäin ja sulkeutua, mutta on helppo nähdä, että sillä tavalla ajauduttaisiin paljon heikompaan tilanteeseen sekä taloudellisesti että kulttuurillisesti.

Kulttuurierot ovat hyvä ja maailmaa rikastuttava asia, vaikka ne valitettavasti ovatkin pienenemässä. Monien ihmisten mielissä nämä erot kääntyvät kulttuurien ja jopa rotujen ja kansallisuuksien väliseksi taisteluksi siitä, mikä on hallitseva ja paras kulttuuri, jolla on suurin olemassaolon oikeutus. Alkujaan yhteiskuntafilosofien ja sittemmin taloustieteilijöiden lanseeraama ”survival of the fittist” ajattelu, joka saavutti suurimman menestyksensä sovelluttuna biologien evoluutioteoriaan, on laajalti väärin ymmärretty. Se ei ole muuta kuin tieteellinen malli, joka auttaa meitä jäsentämään talouden dynamiikkaa ja lajien kehitystä.

Kaikki se, mitä tiedämme ihmiskunnan kehityksestä sen varhaishistoriasta lähtien uuden ajan kulttuurihistoriaan, ei anna osviittaa siitä, että ”survival of the fittist” malli olisi missään määrin käyttökelpoinen väline kehityskulkujen ymmärtämiseksi. Siitä huolimatta näyttää siltä, että kouluja käyneiden ja oppineidenkin ihmisten ajattelu pyörii usein tätä lapsellisesta ja puolella silmällä vääräksi nähtävää ajatusrataa.

Kaiken tämä kuorruttaa vielä ajatus, että itsekkyys on hyve ja kehityksen moottori. En kiellä sitä, että terve itsekkyys on hyödyllinen osa ihmiseloa. Se on kuitenkin vain puolitotuus ihmisestä. Toinen puoli on epäitsekäs käyttäytyminen, mikä ei ole vain ihmislajin ominaisuus. Itsekkyys voi olla yksilön kannalta hyvä keino selviytyä, mutta lajin tai ryhmän kannalta epäitsekäs käyttäytyminen tuottaa monesti paremman lopputuloksen.

Kun seuraa suomalaista mediaa ja lukee yleisöosastoja, jää usein päällimmäiseksi vaikutelma, että meidän tulisi olla epäitsekkäitä Suomen puolesta ja itsekkäitä suhteessa muuhun maailmaan. Siinä sitten jää miettimään, millä perusteella ajatuksen esittäjien viiteryhmä on valittu. Miksi emme voisi Suomen asemasta samaistua Eurooppaan tai koko ihmiskuntaan.

On väärä olettamus, että epäitsekkyys palkitaan. Parempi on pyrkiä tekemään hyvää muille. Emmekä Suomessa voisi tyytyä vähempään ja yrittää auttaa muuta Eurooppaa ja muuta maailmaa. Paljon on todistusaineistoa sen puolesta, että hyvän tekeminen tuo pitkässä juoksussa hyvää myös antajalle ja itsekkyys lopulta kääntyy itsekästä itseään vastaan. Ja Euroopan olisi nähtävä, että sen ongelmat ovat vielä pieniä suhteessa kehitysmaihin.

Meillä on geneettinen taipumus leimautua pienempiin ja suurempiin viiteryhmiin, mitä kautta haemme identiteettiämme, sekä taipumus paitsi itsekkääseen myös epäitsekkääseen käyttäytymiseen. Epäitsekkyys on ihmisen jaloimpia ominaisuuksia. Vielä on kuitenkin pitkä matka siihen, että näkisimme oman rajoitetun viiteryhmämme ulkopuolelle ja kokisimme olevamme osa koko ihmiskuntaa.

Olemme matkamme varrella vierailleet monessa perifeerisessä ja myös kansainvälisessä paikassa. Matkan kuluessa minulla on vahvistunut käsitys Suomesta syrjäisenä ja nurkkakuntaisena omiin juttuihinsa käpertyvänä ja maailman tapahtumiin usein harhaisesti suhtautuvana maana, jossa heikko itsetunto ilmenee yli-innokkaana oman identiteetin korostamisena. Se on kaikki harhaa: nykyisin ei ole sen enempää muusta maailmasta erottuvaa suomalaista geeniperimää kuin kulttuuriperintöä, on vain vivahde-eroja.