Lähdimme jatkamaan matkaamme aamupäivällä keskiviikkona.
Yllätykseksemme ankkuri nousi vaivatta. Sivutuulta oli mukavasti 10 m/s ja
meillä ylhäällä isossa ykkösreivi ja keulassa kutteri. Käytän mielelläni silloin
kutteria, kun voisi valita jennin ja sen väliltä, koska jenni näyttää olevan se
purje, joka kuluu meillä eniten.
Pääsiäissaarilla olimme saaneet uuden Navionics-karttakortin Tyynen
meren saarista. Suomesta ostetussa kortissa oli jotain vikaa. Alkuun sen hankinta Chilestä oli pieni
ongelma, mutta sitten minulle selvisi, että Navionicsin kortteja Chilessä
edustavassa firmassa työskentelevä Mauricio oli Felipen tuttu. Felipeen olimme
tutustuneet Chiloella. Mauriciolla oli Pääsiäissaarella purjehdusystävä Andy,
jolle hän toimitti kortin, joka olikin meitä siellä odottamassa.
Andy
itse oli saapunut joitain vuosia sitten purjeveneellä saarelle, asettunut
aloilleen, myynyt veneen ja perustanut perheen ja toimii nyt kaupungin
arkkitehtina. Hänellä on valmiit piirustukset Hanga Pikon pikku
kalastusvenesataman laajentamiseksi siten, että siihen tulisi myös pieni
huvivenesatama. Ja ajatuksena itsekin aloittaa taas purjehdusharrastus, joka on
jäänyt, koska saarella ei ole paikkaa säilyttää venettä.
Näistä
elektronisista kartoista ei Tyynenmeren saarilla ole paljon hyötyä veneen
position selvittämiseksi suhteessa saariin, koska saarilla on taipumus sijaita
jossain muualla, missä ne kartan koordinaattien mukaan ovat. Pääsiäissaari
näyttää sijaitsevan kymmenkunta mailia idempänä. Pääsiäissaarella on pari sataa
mailia itään pieni tytärsaari Sala y Gomez. Se on kuulemma 35 mailia idempänä,
mitä kartta väittää. Virheet itä-länsisuunnassa ovat suurempia ja yleisempiä.
Joku on koordinaatit aikoinaan sekstantin kanssa mitannut ja kun saari on sitten
viralliseen merikorttiin sijoitettu, niin kaipa se saa ikuisesti olla väärällä
paikallaan.
Viimeisenä iltana tarjosin jäähyväisillallisen parille uudelle
purjehdustuttavallemme Jimille ja Emilylle. Jim on vähän alle neljäkymmentä
vuotta vanha Australialainen, joka osti Yhdysvaltain itärannikolta noin
kolmekymmentäjalkaisen vanhan pikku purkkarin. Hän purjehti sen Bermudan kautta
Azoreille, josta hän aikoi purjehtia solona non-stop maapallon ympäri. No ei se
aivan onnistunut. Ensin hän joutui pysähtymään Kap kaupungissa korjaamaan
tuuliperäsintä. Seuraavan kerran teknisiä vaikeuksia oli Uudessa Seelannissa.
Sitten Pääsiäissaarten eteläpuolella peräsimen kanssa tuli ongelmia. Nyt vene on
taas korjattu ja hän on ollut kolme kuukautta Pääsiäissaarella ja vähän pallo
hukassa tulevaisuuden suunnitelmien kanssa. Rahaakaan ei ilmeisesti ole liikaa.
Ja kesäaika, jolloin oli tarkoitus kiertää Kap Horn, on ohi. Eikä se kesälläkään
ole lämmintä ja veneessä ei edes ole lämppäriä. Onneksi hänellä on käytössään
poijupaikka, se saaren ainoa.
Emilie
on vain 26 vuotias vasta yliopisto-opiskelunsa lopettanut sympaattinen nuori
tyttö. Hänen unelmansa on purjehtia Uudelle Guinealla, jossa hänen tuttavansa on
antropologina. Siellä hän aikoo tehdä dokumenttifilmin, joiden tekoa hän on
opiskellut. Hänellä on vanha 36 jalkainen ketsi, jossa on vielä mm. puumastot.
Matkalla Galapakokselta tänne ison maston kummatkin sivuvantit paukahtivat
poikki, mutta ihme kyllä itse masto kesti vain vähin vaurioin. Lisäksi vene
ottaa vettä sisään, ilmeisesti jostain peräsinakselin liitoksesta. Pari viikkoa
sitten hän nilkutti tänne perille ja nyt vene on saatu hinattua Hanga Pikon
venesatamaan, jossa hän saanee korjauksissa apua, jota hän varmaan tarvitsee.
Keskusteltuani hänen kanssaan, tulin siihen tulokseen, että hänellä on vielä
paljon opittavaa veneistä. Nyt hänen tavoitteensa on saada vene siihen kuntoon,
että sillä voisi purjehtia Tahitille, jossa on paremmat mahdollisuudet
perusteellisempiin korjauksiin.
Toisin
kun voisi luulla, yksinpurjehtijat ovat usein varsin sosiaalisia, joskus jopa
hivenen liian sosiaalisia ja kovia puhumaan. Varmaan pitkä yksinolo merellä ja
eläminen yksikseen vaatii sitten vastapainoa. Näistä kahdesta Jim edusti tätä
ylisosiaalista tyyppiä. Emily sen sijaan on paljon hiljaisempi ja vetäytyvämpi
olematta kuitenkaan epäsosiaalinen.
Miksi
kukaan haluaisi purjehtia yksikseen non-stoppina pallon ympäri. Ehkä kyse on
halusta todistaa jotain itselleen tai muille tai näyttämisen halu. Luokittelisin
sen samaan kategoriaan kuin kiipeämisen Everestin huipulle. Kumpikaan asia ei
minua kiinnostaisi. Yksi yksinpurjehtijoille usein tyypillinen piirre on muuten
halu kertoa omista uroteoistaan. No, ovathan he aikamoisia sankareita. Ja
tarinoita on kiva kuunnella. Ja kai kaikille purjehtijoille tämä on jonkinlaista
suoriutumista, vaikka se ei olisikaan homman päätarkoitus.
Niin,
kaikenlaisia hulluja ja puolihulluja täällä seilaa. Ja mitä enemmän syrjässä
olemme purjehduksen valtavirroista, sen erikoisempia tapauksia tapaamme. Tuntuu,
että liikenteessä on enemmän yksinpurjehtijoita, jotka usein ovat liikkeellä
melko vanhoilla ja pienillä veneillä sekä vaatimattomalla varustuksella.
Ihmisiä, jotka ovat haalineet sen verran rahaa kokoon, että ovat saaneet alleen
jonkinlaisen kulkupelin, jolla sitten ovat lähteneet toteuttamaan
unelmaansa.
Veneilijöiden kirjon eräitä ääripäitä voisi kuvailla vaikka
seuravasti: ”those who have go anywhere yacht but go nowhere and those who have
go nowhere yacht and go anywhere.”