Tuuli on nyt kääntynyt luonteen puolelle ja tulee ankkuripaikkaamme suoraan mereltä. Tuulta on 8-9 m/s. Ei aikoinaan Suomen saaristossa olisi tullut mieleen olla ankkurissa saaren tuulen puolelle parissakymmenessä metrissä. Emme kuitenkaan lähteneet vaihtamaan paikkaa, koska ennusteiden mukaan tuuli pian kääntyy 180 astetta ja voimistuu. Rantautuminen kumiveneellä on onnistut vielä hyvin, mutta etenkin paluumatka on märkä. Patagoniasta hankkimamme kalastushaalarit ovat olleet hyödylliset. Yhtä hyvä vaihtoehto on tietysti mennä uikkareilla ja maissa vaihtaa kuivat vaatteet.

Eilisen päivän tutustuimme saareen ja sen historiaan. Alkuperäinen populaatio on tullut saarelle joskus tuhat vuotta sitten Polynesian saarilta, arviot vaihtelevat aika tavalla. Polynesian alkuasukkaat ovat olleet suuria merenkulkijoita. Heidän isoimpiin kaksirunkoisiin kanootteihinsa on mahtunut yli sata henkeä. Sellaisella siirtää jo perheen, kotieläimet ja hyötykasvien taimet. Tieto tästä yksinäisestä saaresta on täytynyt olla olemassa jo ennen päätöstä siirtokunnan perustamisesta. Tarkempi tieto heidän ihmeellisestä navigointitaidostaan on jo painunut unholaan.

Kun eurooppalaiset saapuivat, paikallisen kulttuurin kukoistuskausi oli jo ohi. Enimmillään asukkaita on ollut tällä 24 km pitkällä ja 12 km leveällä kolmion muotoisella saarella 10.000-20.000. Europpalaisten mukanaan tuomat taudit tappoivat väestöä tehokkaasti. Jäljelle jääneistä suurin osa vietiin orjiksi Peruun. Alhaisimmillaan väkiluku oli vain runsas sata henkeä. Ottaen huomioon, että tieto saaren historiasta perustuu suurelta osin heidän välittämään suulliseen tietoon, niin siihen voi suhtautua aikamoisella varauksella.

Joka tapauksessa täällä on ahkerasti veistetty ihmispatsaita (moai). Vastaavantyyppiset patsaat eivät ole vieraita muillekaan Polynesian kulttuureilla, mutta täällä homma on mittasuhteitaan, sekä kooltaan että lukumäärältään, selvästi päässyt karkaamaan käsistä. Pienimmät patsaat ovat parimetrisiä ja isoimmat parikymmentä. Painoa on muutamasta tonnista muutamaan kymmeneen tonniin, jopa yli sataan tonniin.

Lähes kaikki patsaat on veistetty Rano Rarakun kraatterissa ja sieltä niitä on kuskattu pelkillä lihasvoimilla ympäri saarta. Kukaan ei tiedä miten. Mutta niitä on sadoittain eri puolilla. Ensimmäiset eurooppalaiset näkivät niitä vielä pystyssä 1700-luvulla, mutta sata vuotta myöhemmin kaikki olivat jo kaatuneet. Tuntuu siltä, että mikään luonnonmullistus, tsunami tai maanjäristys, ei voi selittää ainakaan kokonaan tätä. Olisiko saarella riehunut sisällissota ja kilpailevat klaanit kaataneet toistensa patsaita? Kukaan ei tiedä miksi. Nyt niitä on uudelleen nostettu pystyyn turistien ihailtavaksi.

Patsaiden valmistus loppui ennen Eurooppalaisten saapumista. Sitäkään ei tiedetä miksi. Ilmeisesti kuitenkin äkisti, koska Rano Rakurun kraatteri on kuin tuotantolaitos, jossa on kymmenittäin keskeneräisiä moai-patsaita. Joitakin niistä on alettu vasta kaivertaa kalliosta. Toiset ovat taas jo viimeistelyvaiheessa.

Voisi kuvitella, että aikoinaan puolet väestöstä on keskittynyt touhuamaan patsaiden tuotannon ja siirtelyn kanssa. Jossain vaiheessa paikallisen kulttuurin on siis täytynyt olla aika vauras, mitä se ei enää Eurooppalaisten saapuessa ollut. Itse asiassa mikään maa ei edes ollut kiinnostunut saaren omistuksesta. On arveltu, että saaren kukoistusvaihe päätyi joko jonkinlaiseen ekologiseen katastrofiin tai sisällissotiin. Polynesialaiset siirtolaiset onnistuivat joka tapauksessa tappamaan täältä endeemisiä lajeja aika tehokkaasti ja hävittämään metsän suurimmalti osin.

Joillekin tämän saaren historia moia-patsaineen edustaa jotakin salaperäistä, suurta ja kiehtovaa. Minulle se on jälleen kerran vain näyttö ihmisen loputtomasta typeryydestä. Ihmisellä on pakkomielle selittää itselleen olemassaoloamme ja ymmärtää sitä. Se johtaa kaikenlaisiin uskomuksiin ja uskontoihin. Porukka ei varmaankaan ole ryhtynyt patsasurakkaan esteettisistä syistä. Taustalla on täytynyt olla syvä uskonnollinen vakaumus.

Yleensä uskonnollinen ideologia sitten vielä kietoutuu yhteen valtarakenteiden kanssa. Sillä oikeutetaan kuninkaiden, pappien ja poppamiesten sun muiden yhteiskunnallinen asema. Mutta varmaankin yhteisö on hierarkian ylimmäiseltä portaalta sinne alimmaiselle saakka sisäistänyt yhteisen uskonnon.

Näin tämä homma on toiminut kaikkialla meidän päiviimme saakka ja toimii vielä edelleenkin. Ihmiset niin kiihkeästi haluavat ymmärtää olemassaoloaan, että oma uskonto ja vakaumus on suorastaan pakko löytää. Ja uskonto ja sosiaaliset valtarakenteet ovat myös edelleen tiukasti kietoutuvat toisiinsa.

Joskus puhutaan tiedeuskovaisista. Tieteellä ja uskonnolla on kuitenkin selvä ero. Ensinnäkin tiede ei pyri vastaamaan meille kysymykseen miksi vaan kysymykseen miten. Toisekseen tieteelliset totuudet on lupa kyseenalaistaa, niin itse asiassa kuuluukin tehdä.

Tiede ei julista lopullisia totuuksia toisin kuin uskonnot. Tiede kehottaa meitä uskomaan asioita, jotka kaiken terveen järjen mukaan ovat sillä tavalla. Mutta näitäkin uskomuksia joudutaan ajoittain muuttamaan. Esim. terve järki, havaintomme ja niitä tukeva logiikka, kehotti meitä uskomaan, että maa on litteä ja aurinko ja planeetat kiertävät maata. Erilaiset monimutkaiset matemaattisgeometriset ptolemaioslaiset mallit jopa selittivät näitä liikkeitä melko hyvin. Mutta niin vaan näistäkin itsestään selvistä totuuksista jouduttiin luopumaan.

Kirkolle se tietysti oli vaikeaa. Mutta minkäs sille voi, jos paavi tietää kaiken ja pyhässä kirjassa on kerrottu totuus. Minä kehottaisin kaikkia ehdottomiin totuuksiin uskovia ihmisiä kriittiseen itsetutkiskeluun ja historian opiskeluun. Kannattaisi ottaa oppia historiasta ja tiedostaa, miten epävarmalla pohjalla ymmärryksemme maallisesta maailmasta saati sitten tuonpuoleisista asioista on.