Martiniquella 14:44.54N 61:10.65W, Dominicassa ja Suomessa
Leeway Turku
Jukka & Anne Laiterä
Fri 8 Apr 2016 22:10
Seikkailtuamme 8.-10.1. Dominican saarella lähdimme 14.1.2016 käymään Suomessa. Vene jäi Martiniquelle Le Marinin venesatamaan. Sovimme Easy Sailingin Simo Winterin kanssa, että hän katsoo veneen perään poissa ollessamme. Vaikka Le Marinin satama on melko turvallinen ja kovat tuulet tai myrskyt eivät alkukeväästä ole todennäköisiä, on hyvä, että paikan päällä joku välillä tarkistaa mm. kiinnitykset, akut sekä sisätilojen ilman kuivauksen toiminnan. Simo hoitikin hommansa loistavasti ja vene oli hienossa timmissä palatessamme noin kahden ja puolen kuukauden kuluttua. Ihan ensiksi, ennen viimeisimpiä tapahtumia, haluan kertoa hiukan Dominicasta. Dominica on heti seuraava saari Martiniquesta pohjoiseen, vuorinen, vihreä, lämmin ja sateinenkin. Saari ei ole turistikohteena erityisen suosittu, koska sinne ei tule suoria lentoja sen paremmin Euroopasta kuin USA:stakaan. Ehkä juuri siksi sieltä löytyy vielä hiukan omanlaistaan aitoa tunnelmaa ja ennen kaikkea upeaa luontoa. Heti saatuamme koukun pitävästi pohjaan Rousseaun edustalla paikalle pyyhälsi liipparillaan Seacat - nii’i, Merikissa. Katti osoittautui varsinaiseksi matkailun moniottelijaksi. Pientä korvausta vastaan hän kuskasi meidät hoitamaan maahantulomuodollisuudet satamaterminaaliin. Leewaylle sitten palatessamme sovimme hänen kanssaan myös saarikierroksesta seuraavaksi päiväksi. Varhain 9.1. lähdettiinkin sitten reissuun Kissan pikkubussilla, kun ensin oli moikattu hänen anoppinsa, siskonsa sekä kolme viidestä tyttärestä. Kierroksesta tuli unohtumaton. Tutustuttamme ensin paikallisen torin pursuavaan hedelmä- ja vihannesvalikoimaan lähdimme ajelemaan ylös viidakkoiseen vuoristoon. Tiet olivat vähän polkuja leveämpiä, monessa kohdassa vain yhden auton mentäviä rännejä. Odottamatta saatettiin pysähtyä ja Katti kävi pudottelemassa trooppisia hedelmiä tien varsilla kasvavista puista. Välillä niitä ostettiin pientareella oleksivilta paikkakuntalaisilta. Hieno kokemus oli uintiretki pienen vuoristojoen kovertamassa luolamaisessa kanjonissa. Kanjonin päässä olevan putouksen ja sen kiveen syövyttämän kohisevan hiidenkirnun kykeni raivokkaasti uimalla juuri ja juuri saamaan näkyviin, mutta sitten kävi virta niin voimakkaaksi, että oli pakko kääntyä takaisin ja antaa joen kuljettaa meidät takaisin lähtöpisteeseemme. Mieleenpainuva oli myös käynti vesiputouksilla, joita tässä tapauksessa oli peräti kaksi rinnakkain. Putouskorkeutta oli useita kymmeniä metrejä. Kapusimme ylämäkeen jokiuomasta nousevia kivenlohkareita myöten aina toisen putouksen alapuolelle asti. Kuten käytännössä kaikki Karibian saaret myös Dominica on tuliperäinen ja toiminta on siinä määrin aktiivista, että useissa paikoissa maaperä on lämmin tai suorastaan kuuma ja höyryäviä lähteitä nousee pintaan siellä täällä. Epätodellisen tuntuiseksi vesiputouskokemuksen tekikin se, että samassa putouksessa virtasi sekä kylmää että kuumaa vettä. Kylmä vesi tuli ylhäältä vuorilta ja kuuma pulppusi maan uumenista samaan uomaan. Siirtymällä metrin sivusuunnassa vaihtui veden lämpötila kylmästä kuumaksi tai päin vastoin. Usein olen kuullut kerrottavan, että putouksen takana on onkalo tai tyhjää tilaa jonne voi joissakin tapauksessa päästä ikään kuin suojaan vesiverhon taakse. Näin todellakin oli. Putouksen juurella, sen korvia huumaavassa jylinässä, Seacat hoilotti jotakin sisällöltään käsittämätöntä pakanavärssyä - meikäläinen joikhasi. Täysillä vedettiin, mutta taisi ääni hukkua putouksen rummutukseen ja kohinaan. Paluumatkalla käytiin vielä uimassa uoman suvantolammissa. Dominicasta palattiin Le Marinin edustalle, Ilet Bauden takana olevaan poukamaan. Se on Annen hippilahdeksi nimeämä suojainen mangroven ympäröimä laguuni, jonne reitti kulkee matalien riuttojen lomitse. Siinä vietettiin muutama päivä ennen kuin moottoroitiin marinaan ja aloitettiin veneen valmistelu satamaseisokkiin. Suomesta takaisin Martiniquelle palattiin 31.3.2016. Saman tien ryhdyttiin purjehdusvalmisteluihin. Tehtävänä oli hieman huoltoa ja siivousta, purjesuojien purkua ym. Simo kävi tekemässä pääkoneen perusserviisin ja auttoi yhyttämään sammutinhuoltajan. Myös jo syksyllä siipeensä saaneen peräankkurin Simo oli onnistunut oikomaan käyttökelpoiseen kuntoon - siinäpä mies paikallaan! Huhtikuun kahdeksas irtosikin sitten köydet Le Marinin laiturista ja matka kohti pohjoista alkoi. Se taittuikin mukavassa 8-10 sekuntimetrin slöörissä ja lenssissä, jossa paineltiin pelkällä täydellä jennyllä. Olimme päättäneet, että Dominica jätetään tällä kertaa väliin ja siksi ensimmäiseksi ankkuripaikaksi oli valittu St Pierren edusta Martiniquen luoteiskulmassa. Sen edustan lahteen, kapeahkolle rantaviivaa seurailevalla “hyllylle” laskettiinkin ankkuri vähän viiden jälkeen iltapäivällä. Siinä pienessä rullauksessa vietimme seuraavan yön. Ankkurointi tälle rantalipalle on tarkkaa puhaa, koska sopivaa veden syvyyttä on vain niukasti rannan lähellä. Meren pohjaa laskee rantaviivan jälkeen jyrkähkösti ja epäonninen koukun lekotus rinteeseen saattaa johtaa pidon irtoamiseen yön mainingeissa. Lisäksi meren puolella, välittömästi kelvollisen alueen takana, on ankkurointikielto - luultavasti siellä makaavien lukuisten hylkyjen vuoksi. St. Pierren kaupunkin levittäytyy Mont Peléen tulivuoren juurelle. Kerrotaan, että kun Eurooppalaisen valloittajat 1658 tappoivat viimeiset alueella asuvat Karibian intiaanit, nämä olisivat langettaneet hirveän kirouksen. Kariibit manasivat vuorta kostamaan puolestaan. Täkäläiselle tyylille uskollisena vuori otti kuitenkin aikansa, kunnes helatorstaina, toukokuun kahdeksas 1902 helvetti tuli maan päälle. Vuori antoi kyllä ennakkovaroituksensa. Jo huhtikuun alussa pienehköt järistykset ja jyrinät häiritsivät St. Pierren, Karibian Pariisiksikin mainitun vilkkaan kauppa- ja kulttuurikeskuksen arkea. Myöhemmin, huhtikuun 23 päivä, melko huomattava purkaus peitti kaupungin tuhkaan ja toukokuun toisena päivänä vuori syöksi sitä jo niin paljon, että lintuja ja kotieläimiäkin pääsi hengestään. Samana päivänä paikallinen, plantaasejaan katselmoimassa ollut tilallinen, Pierre Laveniere työntekijöineen hautautui tulikuuman vulkaanisen mudan vyöryyn. Lisää oli tulossa. Viidentenä päivänä toukokuuta oli toisen merkittävän plantaasin vuoro. Vain joitakin kilometrejä St. Pierren pohjoispuolella lähes puoli kilometriä leveä ja 30 metriä paksu vulkaaninen vyöry mutaa, kiveä, laavaa ja hehkuvaa kaasua peitti alleen koko Guerinin tilan, yhden alueen rikkaimmista plantaaseista. Äkikseltään tuntuu kummalliselta, että vain pieni joukko ihmisiä ymmärsi lähteä kaupungista. Kulkuyhteydet olivat tietysti huononlaiset. Tiet olivat heikkoukuntoisia ja meritse kulkevien lauttojen kapasiteetti oli pieni - mutta silti. Taipumus takertua materiaan ja taloudellisiin etuihin oli inhimillisistä tekijöistä ehkä suurin tragedian mittasuhteita kasvattanut ajuri. Liiketoiminta kukoisti ja kaupungin tyhjentäminen ei taloudellisen eliitin mielestä tullut kysymykseenkään. Myös vaalit olivat tulossa ja evakuoinnin arveltiin vaikuttava epäedullisesti eliitin toivomaan tulokseen. Perustettiin oikein professorin johtama komitea arvioimaan riskiä. Pian tämä konklaavi julkaisikin näkemyksensä, jonka mukaan mitään varsinaista vaaraa ei ollut. Myös paikallinen sanomalehti teki parhaansa vakuuttaakseen asukkaat siitä, että muutamasta kuolintapauksesta huolimatta syytä suurempaan huoleen ei ollut. Ei kerta kaikkiaan haluttu uskoa, että näin kukoistava kaupunki voi tuhoutua ja kaikki voi olla kohta mennyttä. Niinpä arki jatkui. Silmät suljettiin ja korvat tukittiin ilmeisiltä tosiasioilta. Helatorstain aamuna paksu punainen savu laskeutui vuorelta St. Pierreen. Kaksi minuuttia yli kahdeksan alkoi infernaalinen finaali. Intiaanit saivat kostonsa. Mount Peléen seinämä hehkui punaisena, räjähti sitten auki ja vuoren hehkuva kita oksensi valtavan tulisen kaasupallon suoraan kaupunkiin. Purkauksessa vapautunut energia vastasi atomipommin rähjähdystä. Siinä samassa jäljellä olivat vain savuavat rauniot. Arviolta lähes 30 000 ihmistä kärventyi hetkessä kuoliaaksi. Vain kaksi selvisi hengissä. Ironista on, että toinen heistä oli kivityrmään teljetty murhamies, Cyparis, toinen paikallinen suutari. Tosin se, miksi hän selvisi, jäi minulle epäselväksi. Lahdelle ankkuroituneista 13 laivasta 12 tuhoutui ja upposi niille sijoilleen. Vain yksi onnistui vaivoin raahautumaan paikalta muutaman henkiin jääneen kera. Kaupunki ei koskaan palannut ennalleen. Se on nykyään tyypillinen Karibialainen hiukan unelias pikkukaupunki - hyvä paikka yöpyä ankkurissa ennen ylitystä Guadaloupelle. |