Maanantaina 23.3.2015 purjehdittiin täysillä kankailla vajaan kolmenkymmenen meripeninkulman matka Tyrrel Baystä Grenadan itärannikolle. Keli oli upea. Kuudesta yhdeksään sekuntimetriin puhalsi pasaati idästä ja poutapilvisellä taivaalla nousi Karibian aurinko kohti zeniittiä. Leeway otti tuulensa ja kohta kuului perästä vanaveden tuttu kohina. Peräsin oli kevyt. Silti, tai ehkä juuri siksi, pienikin liike tai puuska välittyi ruorimiehelle ja vene vastasi ohjaukseen ja purjeiden säätöihin kuin elävä olento. Ihana slööri!  Matkalla sivuutettiin Kick’em Jenny, joka on Grenadan pohjoiskärjestä noin 4 mailin päässä oleva toimiva vedenalainen tulivuori. Jenny elelee tällä hetkellä rauhallista vaihetta. Hälyytystaso on keltaisella, mikä tarkoittaa, että välitöntä purkauksen vaaraa ei ole. Kraaterin huippu on 180 metrin syvyydessä ja sen ympärille ovat täkäläiset viranomaiset määränneet kolme kilometriä halkaisijaltaan olevan varoalueen. Se sattuu olemaan  likipitäen täsmälleen Carriacousta Grenadan itärannikolle tuovan reitin päällä. Meitä vastaan tulleet merelläliikkujat eivät näyttäneet turvavyöhykkeestä viittä veisaavan, mutta J päätti kuitenkin valita kurssin, joka sivusi plotterilla näkyvän turvaympyrän luoteisreunaa. Ei ilmoitellut Jenny itsestään. Geologien mukaan on mahdollista, että joskus tulevaisuudessa, kun hän kunnolla potkaisee, syntyy paikalle uusi saari. Sitäpä olisi komiata olla todistamassa.

Pohjoisesta tullessa Grenadan itärannikko kaartuu koilisesta loivasti kohti etelää. Black Bay point on se kohta, josta alkaen ranta kulkee jotakuinkin pohjois-eteläsuunnassa aina pääkaupungin St. Georgen alapuolelle asti. Siinä tyyntyi. Niinpä laskimme purjeet, käynnistimme moottorin ja aloimme etsiskellä  sopivaa ankkuripoukamaa. Se löytyikin läheiseltä luonnonsuojelualueelta. Tosin ankkurointi tähän Flamingo Bay -nimiseen lahteen ei ollut sallittua, mutta poijuja oli paikalla vapaana ja 27:ää Itäkaribian dollaria (n. 10 €) vastaan niihin sopi kiinnittyä. Maksun keräsivät pikaveneellä paikalle pyyhältäneet puistovahdit, joilta ostimme myös kilon verran purjekalaa (Sailfish) päivällistä varten.

Ankkuripaikallamme on todella rauhallinen. Olemme ainoa vierailija tässä poukamassa. Eilen poijuissa oli kyllä kiinni parhaimmillaan kolme muutakin purtta, mutta niiden, rannan kyläläisten askareiden lisäksi muuta toimintaa on näkynyt aika vähän. Vaikuttaa siltä, että etelään päin purjehdittaessa veneilijöiden ja turistien määrä ainakin luonnonsatamissa selkeästi vähenee.Pari sukellusporukkaa näkyy kyllä käyvän läheisillä riutoilla päivittäin. Niiden tuntumassa uiskenteleekin runsaasti värikkäitä kaloja ja muita merielukoita. Eväkkäiden lisäksi olemme siellä sukellellessame tavanneet mm. hummereita ja kilpikonnia. 

Tuuli on ollut varsin heikkoa. Olosuhteet sopivat näemmä erinomaisesti nuotan vetoon. Pääsimme nimittäin seuraamaan sitä omasta sitloodastamme, kun rantakylän asukkaat olivat päättäneet lähteä joukolla kalaan. Nuottaa vedetiin Rymättylän malliin yli kolmanneksen lahdesta peittävänä lenkkinä. Siinä oli lähteä jollammekin perämoottoreineen mukana. Päivän mittaan nuotattiin kaksi kertaa, ja kalaa näytti tulevan. Se meni jakoon saman tien, osa kyläläisille ja osa veneellä myyntiin jonnekin muualle, St. Georgeen varmaankin.

Viereisestä Moliniere Pointissa on satamaoppaiden mukaan erikoinen vedenalainen patsaspuisto. Sitä kävimme snorklaten ihmettelemässä. Paitsi runsaasti eri värisiä kaloja oli pohjassa riuttojen lomassa todellakin ihmishahmoisia veistoksia. Vaikka patsaat olivat arviolta noin viiden metrin syvyydessä, oli osa niistä kaatunut allokon aiheuttaman liikkeen ja erosion vaikutuksesta, mutta aika vaikuttava tilateos puisto oli tästä huolimatta.

Jukka