Satamaoppaiden mukaan Friedship-lahti on Admiraltyn Baytä paremmin suojassa idän ja koilisen puolisilta tuulilta. Kokemamme perusteella emme aivan jaa tätä näkemystä. Tuuli ja varsinkin puuskat osuivat ainakin tällä kertaa lahteen melko rajuina. Lisäksi maininki, joka tosin ei ollut kovin korkeaa, tuli eri suunnasta kuin tuuli ja pani veneen keinumaan aika lailla. Niinpä päätimme laskea jollasta käsin myös peräankkurin, jonka avulla keula saatasiin käännettyä mainikia vastaan. Tämä onnistuikin, mutta ranta- ja hotelliretkeltä palatessamme huomasimme peräkoukun luistaneen ja veneen kääntyneen turhan lähelle poijukiinnityksessä lahdessa kelluvaa pientä purjevenettä.  Niinpä vaihdoimme vielä ennen pimeän laskeutumista paikkaa ja veimme peräankkurin taas jollalla ulos. Se nappasikin yllättävän lujasti kiinni ja aamulla lähtöön hankkiutuessamme totesimmekin, että voimat eivät kerta kaikkiaan riitä tämän pienen Fortres-merkkisen alumiinikuokan nostamiseen. Maininki pöllyytti pohjan hiekkaa ja vaikka veden syvyys oli vain vajaat kuusi metriä, pinnalta ei saattanut nähdä mikä ankkuria alhaalla piteli. Jukka pujotti ankkuriköyttä ja sen alapäässä olevaan kettinkiä myöten ankkuritukkiin lenkin, jonka avulla ajatelimme nykäisevämme juntturassa oleva lekan koukkupää edellä ylös. Ei hievahtanutkaan. Eipä auttanut muu kuin maski päähän, räpylät jalkaan ja sukellus viiteen ja puoleen metriin. Syy selvisi. Meidän Pikku-Fortres oli takertunut pohjalla lojuvaan isoon vanhanaikaiseen, purjelaiva-ankkuriin. Se oli puolestaan hautautunut suurimmaksi osaksi hiekaan, mutta pohjasta pilkisti sen toinen koukku ja hiukan tukkia. Tähän väliin oli meidän alumiinikuokkamme kiilautunut. Ei ihme, että se piti hyvin. Kolme sukellusta vielä ja Jukka sai ähellettyä aika lailla siipeensä saaneen peräankkurimme pois pinteestä ja pääsimme jatkamaan matkaa uhraamatta sen paremmin itse koukkua kuin lyijypainotettua köyttäkään. Fortresin lavat ovat tosin siinä määrin vääntyneet, että taitaa silti olla uuden peräankkurin hankinta edessä. Mielikuvitusta jäi härnäämään, minkälainen on ollut se alus, jolta nyt pohjan hiekkaan hautautunut ankkuri on jäänyt nostamatta. Näinköhän Jack Sparrowin esikuva laivoineen on joskus pitänyt tuulta Friendship Bayssä. 

Palasimme takaisin Port Elisabethiin ja ankkuroimme samalle prinsessa Margarethan piitsille kuin viimeksi, nyt tosin parempaan tuulen suojaan, hieman lähemmäs rantaa. Meidän edeltämme ankkurista lähti s/y Sissi, jonka viimeksi tapasimme Martiniquella. Tosin kuulumiset jäivät vaihtamatta. Port Elisabethissa hoidettiin vähän sähköpostikirjeenvaihtoa, käytiin kaupassa sekä syötiin päivällinen Jenkki-Tommyn rantakantiinissa. 

Kolmessa ensimmäisessä kuvassa näkyy Friendship Bayn rantaviivaa, passipoliisitoimintaa Port Elisabethissa sekä palvelutapahtuma Maria’s Cafeessa, joka siis oli oikeasti baari. Mainittakoon, että Mariaa ei näkynyt missään, paikan ilmeinen (toinen?) omistaja Handy-Andy makasi sohvalla ja katsoi jalkapalloa, tytär - hmm, EVVK. Kassan ja rahastuksen hoitikin sitten perheen kymmenvuotias poika.

Aamulla lauantaina 7.3. nostettiin ankkuri. Iso vedettiin kakkosreiviin lähes saman tien ja Bequian West Cayn ollessa tvärs paarpuurissa avattiin genua, sekin noin kakkosreivin paikkeille. Kymmenen, yhdentoista sekuntimetrin avotuulessa otettiin kurssi kohti Canouan saarta, jonka Rameau Bayn pohjoispäähän ankkuroitiin yhden paikkeilla iltapäivällä. Tässä olemme nyt: hieno ja suojainen paikka. Vieressä on pieni pätkä hiekkarantaa sekä koralliriuttaa. Hiekkarannalla paikalliset näkyvät viikonloppuisin grillaavan turisteille hummeria ym. ja riutalla kuhiseen monenmoista meren elävää. Olemmekin ostaneet täkäläisten kalastajien veneistä sekä vastapyydettyä hummeria että kalaa. Hummerin kanssa maistui erinomaisesti Sepon meille LaPassa matkaevääksi antama Cava. Kiitokset ja terveiset Sepolle Kuusistoon! Riutalla olemme snorklailleet ja ihmetelleet eri kokoisia ja värisiä kaloja. Näkyipä siellä tänään uiskentelevan kilpikonnakin. Vielä samana, seitsemännen päivän iltana saapui etelästä s/y Sissi, joka ankkuroi viereemme. Nyt ehdimme vaihtaa Hannun kanssa kuulumiset ja saimme hyviä vinkkejä ankkuripaikoista Tobaco Cayssä.

Charlestownissa, paikallisessa kylässä, kävimme tänään ostoksilla. Laiturilla meitä odotti rantahemmo Alvin, joka otti köydet vastaan, vei roskat ja kylällä asioidessamme vielä tankkasi Fredi-jollamme. Minkäänlaista turistiryntäystä Charlesin kaupungissa ei ollut. Illmapiiri oli melko unelias, mutta ystävällinen. Ihmiset, poliisit, kanat, kukot, vuohet sekä koirat elelivät siellä rauhanomaisesti rinnakkain. Jos elämän tuska painaa, täällä se varmasti helpottaa. Askel ja lantion liikekin vaihtuivat keinuvan rennoksi vaistomaisesti. Paikallisessa rantakahvilassa olimme ainoat asiakkaat ja aivan upean hiekkarannan kupeessa oli korkeatasoiselta vaikuttava resortti, sekin yllättäen lähes tyhjillään. Kuulimme, että siellä parhaillaan majailee vain kuusi vierasta. Kapasiteetti riittäisi todennäköisesti helposti kymmenkertaiselle määrälle.

Täällä vietetään ankkurissa vielä yksi yö. Huomenna - ehkä - nousee ankkuri ja suunta otetaan kohti Tobaco Caysiä.

Jukka