Lähdimme jatkamaan matkaamme aamupäivällä keskiviikkona. Yllätykseksemme ankkuri nousi vaivatta. Sivutuulta oli mukavasti 10 m/s ja meillä ylhäällä isossa ykkösreivi ja keulassa kutteri. Käytän mielelläni silloin kutteria, kun voisi valita jennin ja sen väliltä, koska jenni näyttää olevan se purje, joka kuluu meillä eniten.

Pääsiäissaarilla olimme saaneet uuden Navionics-karttakortin Tyynen meren saarista. Suomesta ostetussa kortissa oli jotain vikaa.  Alkuun sen hankinta Chilestä oli pieni ongelma, mutta sitten minulle selvisi, että Navionicsin kortteja Chilessä edustavassa firmassa työskentelevä Mauricio oli Felipen tuttu. Felipeen olimme tutustuneet Chiloella. Mauriciolla oli Pääsiäissaarella purjehdusystävä Andy, jolle hän toimitti kortin, joka olikin meitä siellä odottamassa.

Andy itse oli saapunut joitain vuosia sitten purjeveneellä saarelle, asettunut aloilleen, myynyt veneen ja perustanut perheen ja toimii nyt kaupungin arkkitehtina. Hänellä on valmiit piirustukset Hanga Pikon pikku kalastusvenesataman laajentamiseksi siten, että siihen tulisi myös pieni huvivenesatama. Ja ajatuksena itsekin aloittaa taas purjehdusharrastus, joka on jäänyt, koska saarella ei ole paikkaa säilyttää venettä.

Näistä elektronisista kartoista ei Tyynenmeren saarilla ole paljon hyötyä veneen position selvittämiseksi suhteessa saariin, koska saarilla on taipumus sijaita jossain muualla, missä ne kartan koordinaattien mukaan ovat. Pääsiäissaari näyttää sijaitsevan kymmenkunta mailia idempänä. Pääsiäissaarella on pari sataa mailia itään pieni tytärsaari Sala y Gomez. Se on kuulemma 35 mailia idempänä, mitä kartta väittää. Virheet itä-länsisuunnassa ovat suurempia ja yleisempiä. Joku on koordinaatit aikoinaan sekstantin kanssa mitannut ja kun saari on sitten viralliseen merikorttiin sijoitettu, niin kaipa se saa ikuisesti olla väärällä paikallaan.

Viimeisenä iltana tarjosin jäähyväisillallisen parille uudelle purjehdustuttavallemme Jimille ja Emilylle. Jim on vähän alle neljäkymmentä vuotta vanha Australialainen, joka osti Yhdysvaltain itärannikolta noin kolmekymmentäjalkaisen vanhan pikku purkkarin. Hän purjehti sen Bermudan kautta Azoreille, josta hän aikoi purjehtia solona non-stop maapallon ympäri. No ei se aivan onnistunut. Ensin hän joutui pysähtymään Kap kaupungissa korjaamaan tuuliperäsintä. Seuraavan kerran teknisiä vaikeuksia oli Uudessa Seelannissa. Sitten Pääsiäissaarten eteläpuolella peräsimen kanssa tuli ongelmia. Nyt vene on taas korjattu ja hän on ollut kolme kuukautta Pääsiäissaarella ja vähän pallo hukassa tulevaisuuden suunnitelmien kanssa. Rahaakaan ei ilmeisesti ole liikaa. Ja kesäaika, jolloin oli tarkoitus kiertää Kap Horn, on ohi. Eikä se kesälläkään ole lämmintä ja veneessä ei edes ole lämppäriä. Onneksi hänellä on käytössään poijupaikka, se saaren ainoa.

Emilie on vain 26 vuotias vasta yliopisto-opiskelunsa lopettanut sympaattinen nuori tyttö. Hänen unelmansa on purjehtia Uudelle Guinealla, jossa hänen tuttavansa on antropologina. Siellä hän aikoo tehdä dokumenttifilmin, joiden tekoa hän on opiskellut. Hänellä on vanha 36 jalkainen ketsi, jossa on vielä mm. puumastot. Matkalla Galapakokselta tänne ison maston kummatkin sivuvantit paukahtivat poikki, mutta ihme kyllä itse masto kesti vain vähin vaurioin. Lisäksi vene ottaa vettä sisään, ilmeisesti jostain peräsinakselin liitoksesta. Pari viikkoa sitten hän nilkutti tänne perille ja nyt vene on saatu hinattua Hanga Pikon venesatamaan, jossa hän saanee korjauksissa apua, jota hän varmaan tarvitsee. Keskusteltuani hänen kanssaan, tulin siihen tulokseen, että hänellä on vielä paljon opittavaa veneistä. Nyt hänen tavoitteensa on saada vene siihen kuntoon, että sillä voisi purjehtia Tahitille, jossa on paremmat mahdollisuudet perusteellisempiin korjauksiin.

Toisin kun voisi luulla, yksinpurjehtijat ovat usein varsin sosiaalisia, joskus jopa hivenen liian sosiaalisia ja kovia puhumaan.  Varmaan pitkä yksinolo merellä ja eläminen yksikseen vaatii sitten vastapainoa. Näistä kahdesta Jim edusti tätä ylisosiaalista tyyppiä. Emily sen sijaan on paljon hiljaisempi ja vetäytyvämpi olematta kuitenkaan epäsosiaalinen.

Miksi kukaan haluaisi purjehtia yksikseen non-stoppina pallon ympäri. Ehkä kyse on halusta todistaa jotain itselleen tai muille tai näyttämisen halu. Luokittelisin sen samaan kategoriaan kuin kiipeämisen Everestin huipulle. Kumpikaan asia ei minua kiinnostaisi. Yksi yksinpurjehtijoille usein tyypillinen piirre on muuten halu kertoa omista uroteoistaan. No, ovathan he aikamoisia sankareita. Ja tarinoita on kiva kuunnella. Ja kai kaikille purjehtijoille tämä on jonkinlaista suoriutumista, vaikka se ei olisikaan homman päätarkoitus.

Niin, kaikenlaisia hulluja ja puolihulluja täällä seilaa. Ja mitä enemmän syrjässä olemme purjehduksen valtavirroista, sen erikoisempia tapauksia tapaamme. Tuntuu, että liikenteessä on enemmän yksinpurjehtijoita, jotka usein ovat liikkeellä melko vanhoilla ja pienillä veneillä sekä vaatimattomalla varustuksella. Ihmisiä, jotka ovat haalineet sen verran rahaa kokoon, että ovat saaneet alleen jonkinlaisen kulkupelin, jolla sitten ovat lähteneet toteuttamaan unelmaansa.

Veneilijöiden kirjon eräitä ääripäitä voisi kuvailla vaikka seuravasti: ”those who have go anywhere yacht but go nowhere and those who have go nowhere yacht and go anywhere.”