logo Valentina's Web Diary
Date: 11 Sep 2010 20:36:34
Title: 27:36.50S 48:33.08W

Eilen saavuimme Santa Catarinan pääkaupunkiin Florianópolisiin, jonka väkiluku on kolme ja puoli sataatuhatta. Santa Catarina asukkaat ovat enimmäkseen saksalaisten ja italialaisten siirtolaisten jälkeläisiä. Tällä vauraalla seudulla on paljon maataloutta sekä keskisuurta teollisuutta. Suurin osa väestöstä on valkoista ja yhteiskuntaluokkien välinen ero on pienempi kuin muualla.

Jännitimme vähän matkan tekoa salmessa, jossa syvyys oli matalimmillaan kolmen mailin verran pari metriä. Juuri matalikolle tultaessa piti vielä kiertää kalastajien sinne jättämä pitkä pintaverkko. Kaiku näytti jatkuvasti lukemia 1,5-2 metrin välillä (veneemme syväys on 1,8, mutta kaikuanturi on puolisen metriä vedenpinnan alla). Hyvin siitä selvittiin, kuten myös kahdesta sillasta, joista toisen korkeus on 22 ja toisen 17 metriä (veneemme korkeus on maston huipussa olevine härveleineen noin 16 metriä meren pinnasta). Olin laskenut, että muutamat kivet on merkattu kartalle (toivottavasti) ja jos pehmeään pohjaan jäämme kiinni, niin nouseva vuorovesi meidät siitä irrottaa.

Marinaan tulo matalanveden aikaan olikin haasteellisempaa. Etenimme mutapohjassa ja kaiku näytti 1-1,5 metriä (taas yksi moka ranskalaisen Michel Baletten Brazil Cruising Guide kirjassa, jossa ehdottomasti olisi pitänyt olla ohje saapua lähellä korkeaa vettä). Satamassa meillä tämän kertoivat, mutta sanoivat, että laiturissa olo ei ole ongelma, koska laskuvedellä veneen köli vain uppoaa pehmeään mutaan. Samaan asiaan olemme joskus törmänneet Hollannissa ja jo satamaa lähestyttäessä Helinälle sanoin, että taidamme nyt kyntää vakoa mutapohjaan.

Oli kiva tulla satamaan, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi. Ihmiset tulivat juttelemaan ja kättelemään meitä ja seuran kommodori toivotti meidät tervetulleiksi ja sanoi, että kaksi ensimmäistä päivää ovat ilmaisia.

Pursiseuran ravintola oli täynnä kerholaisia, jotka olivat tulleet lounaalle sinne. Tapasimme erään herran, joka oli ostanut vuosi sitten neljäkymmentäjalkaisen Swanin vuosimallia 72. Hänellä on ensivuonna suunnitelmissa siirtyä sen kanssa Karibialle viettämään eläkepäiviään.

Koska olimme jo pari osavaltiota sivuuttaneet ilman, että olisimme kirjoittautuneet sisään ja ulos, niin ajattelimme, että nyt olisi viisasta hoitaa asia kuntoon, koska kohta ei ole enää uskottavaa, ettemme ole poikenneet missään, missä tämä olisi suoritettava.

Ryhdyin selvittämään viranomaisten osoitteita ja aukioloaikoja. Capetania dos Portosin nettisivuilla kerrottiin, että he tietävät 13:30 ovatko he tänään auki (???). Odotimme sitten vajaan tunnin asian selviämistä ja sitten tuli ilmoitus, että kymmenen minuutin päästä aukeaa. Mutta ensin oli mentävä Policia Federaliin (passipoliisi). Kun saavuimme sinne, niin ilmeni, että se henkilö, joka hoitaa tätä asiaa, ei ole pariin tuntiin paikalla. Kävimme ulkona vähän tutustumassa kaupunkiin ja sitten palasimme ja saimme asiamme hoidettua varsin asiallisen englantia puhuvan nuoren herran kanssa.

Sitten matka jatkui kiireesti taksilla Capetania dos Portosiin. Tämä on merivoimien alainen ja minulle ei vielä ole avautunut se, miksi heidän täytyy niin tarkasti tietää, milloin veneellämme jonnekin tulemme ja sieltä lähdemme (fiksuimpien upseereiden naamasta näkyy, että hekin pitävät tätä kirjautumisprosessia täysin järjettömänä). Tällä kertaa meitä olikin vastaanottamassa vain alipäällystö (neljä kulmarautaa). Kävi heti ilmi, että tämä henkilö oli aivan hukassa näiden papereiden kanssa. Häneltä meni lähes tunti yksinkertaisen lomakkeen täyttämiseen, vaikka hänellä oli mallina Salvadorin viranomaisten tekemä vastaava paperi, jonka itse asiassa minä olin viidessä minuutissa täyttänyt ja he vain iskeneet leimansa ja puumerkkinsä siihen. Ja kaiken lisäksi tämä oli aivan turha toimenpide. Hänen olisi pitänyt vain laittaa oma leimansa ja puumerkkinsä tähän Salvadorin paperiin jatkoksi, niin kuin Riossakin oli tehty. Mutta vähän vaikea sitä on meikäläisen mennä hänellä selvittämään, miten pitäisi toimia. Ja ehkäpä oli onneksi, että meillä ei ollut yhteistä kieltä. Tästä asiasta tuli kovasti mieleeni Speden rautakauppasketsi, jonka kaikki meidän ikäpolven ihmiset taitavat vieläkin muistaa. Ainoa erotus oli, että nyt yritys palvella oli kova, mutta lopputulos yhtä heikko kuin Speden rautakaupassa.

Illalla menimme pursiseuran ravintolaan syömään ja tapasimme Johnin, johon tutustuimme Bahíassa, kun hän oli matkalla Bulimundu purrellaan Karibialle. Nyt hän oli tullut käväisemään kotona hoitamassa liikeasioitaan. Pian seuraamme istui Swanin kippari. Hän oli ostanut pullollisen Tide merkkistä Cachaca Artesanal viinaa (=kotipolttoista sokeriruokoviinaa), jota joku pursiseuran jäsenistä valmisti ja jota sai ostaa ravintolasta. Kun ryhdyin kyselemään häneltä viinasta, niin hän tahtoi ehdottomasti lahjoittaa tämän pullollisen meille. Tällaista on brasilialaisten purjehtijoiden vieraanvaraisuus parhaimmillaan.

Oheisessa kuvassa Valentina on ankkurissa kalastajaveneiden keskellä Porto Belossa.

JPEG image


Diary Entries