Päätän painua pehkuihin. Laskeudun keinuvaan kajuuttaan. Harjaan hampaat. Sylkiessäni kaon. Huomaan, ettei lavuaari vedäkään. Kumarrun avaamaan sulkuventtiilin ja WC-paperi, partahöylä sekä nestesaippua putoavat lattialle. Nostaessani lyön pääni. Ketterimpänä kömpijänä olen luonnollisesti saanut ahtaimman hyllyn punkakseni. Pesemätön lakanani on pinnoitettu hiekalla ja aurinkorasvalla. Vuoraan itseni tyynyillä välttääkseni heilumisen. Asetun vihdoin kiikkuvaan sarkofagiini. Illan DJ on istuttanut korvamadoiksi Suomen rock-historian surkeimmat kappaleet. Voisin nukahtaa, mutta Tuomari Nurmio pauhaa päässäni. Alus jiippaa. On rakennettava uusi asento. Hikoilen. Avaan ikkunan. Ikkuna natisee ikävästi. Pohdin, kumpi on siedettävämpää: kuumuus vai narina. Valitsen narinan. Ilmeisesti aluksen käytetyin vinssi ja tärkein köysi ovat yläpuolellani. Kakadut kirkuvat, kun köysi kiristyy. Leopard-panssarivaunun telat kolisevat, kun vinssiä pyöritetään. Huonetoverini palaa vahtivuoroltaan. Maailmankaikkeuden toistaiseksi kirkkain LED-otsalamppu osoittaa kasvojani. Kaverini kikkailee äänekkäästi. Hän nukahtaa ja kuorsaa. On virtsattava. Ryömin kolostani ja astun ystäväni kasvoille. Hän kiroaa. Oksettaa, joten siirryn kannelle haukkomaan happea. Minun käsketään laittaa vaatteet, pelastusliivi, turvaköysi, ja kypärä. Vetäydyn mieluummin sarkofagiini. Minua tökätään etusormella ohimoon. On vahtivuoroni. Oksennan.