Irrotimme köydet St Helenan Jamestownin lahden poijusta tiistai aamulla. Aamu alkoi aurinkoisena. Masut täynnä kaurapuuroa aloitimme 1916 merimailin matkamme kohti Brasiliaa ja Salvadoria. St Helena oli nautinto, mutta miehistö on valmiina uusiin seikkailuihin. Yksi asia oli kuitenkin jäänyt kokematta: uinti valashaiden kanssa. Niin kisastartti kuin olikin, otimme suunnan kohti saaren lounaiskärkeä, jossa aamulla oli nähty neljän valashain seurue. Turi sai ensimmäisen havainnon epätavallisista roiskeista. Se osoittautui vähintäänkin sadan delfiinin parveksi. Hieno näky sekin. Jatkoimme tähystämistä. Hetken kuluttua Jukka huomasi ihan saaren rannan tuntumassa liikettä. Yksi, kaksi, kolme, ei vaan neljä selkäevää risteili meidän edessämme. Maskit ja snorkkelit naamaan ja miehistö mereen! Mikä majesteettinen kokemus, kun lähes kymmenmetrinen valashai ui kohti iso suu ammollaan, katsoi suoraan silmiin ja hieman väistäen lipui metrin päästä ohi. Taisimme yllättää valashait omalta “aamupuuroltaan” – meillä kaikilla oli hiukset ja vartalot kirjavana mätiä, kun nousimme vedestä Mearran kannelle.

 

St Helena osoittautui monipuolisesti kiinnostavaksi välipysähdykseksi. Saarella on loistava menneisyys tärkeänä englannin laivaston huoltopisteenä ja mahdollisesti uutta loistoa on tiedossa turismin kautta, jos ja kun surullisen kuuluisa lentokenttä saadaan avattua kaupallisille lennoille.  4500 hengen yhteisö elää kuitenkin omaa turvallisen kotikutoista ja maailman valtavirroista irrallaan olevaa elämää. Helenan unelias mutta sydämellinen elämänrytmi on viehättävää. Ihmiset ovat ylpeitä saarestaan, eivätkä he suotta kutsu itseään pyhimyksiksi (saints). Visiitistämme jäi mieleen joukko irrallisia havaintoja: