Ensimmäinen yö vietettiin Anse de Pitons:ssa ja kaksi seuraavaa Malgretout-nimisessä lahdessa. Veneilyturismin ylläpitämänä liikkuu alueella vaihtelevan kokoisilla ja kuntoisilla vesikulkupeleillä epälukuinen joukko erilaisia kala- ja hedelmäkaupustelijoita sekä palveluntarjoajia, osa selvästikin jotakin muutakin kuin pelkkää olutta nauttineina. Näistä ehkä ärsyttävimmästä päästä ovat ”poijumanagerit” jotka veneillään, joskus jopa surffilaudoilla, tulevat purjehtijaa vastaan ja lähes väkisin opastavat vapaalle poijulle. Poijut kyllä löytyisivät ihan itsekin, mutta mainitut dealerit näkevät tässä mahdollisuutensa opastuspalkkioon sekä ennen kaikkea tilaisuuden välittää retkiä Pitoneille sekä läheisen Soufrièren kaupungin nähtävyyksiin.  Näitä ”yksityisyrittäjiä" oli kimpussamme kerralla kolmekin yhtä aikaa ja markkinointi oli varsin agressiivista. Tyrkyttämiseen kypsyneinä sovimme lopulta patikointiretkestä Gros Pitonille paikallisten Marine Rangersien kanssa, jotka saapuivatkin tiistaina aamulla puoli kahdeksalta paikalle oppaan kera. Pitoneille kun ei saa omin neuvoin kiivetä, opas pitää olla. Tässä tapauksessa hän tosin osoittautui toisen rangerin pojaksi, mutta kertoi kyllä kiivenneenstä nelisenkymmentä kertaa molemille vuorille. Rennon hemmon liikehdinnän ketterryydestä päättelimme tämän pitävän mitä todennäköisimmin paikkansa. Esikävelijän roolia lukuunottamatta oppaasta ei tosin ollut juurikaan hyötyä. Polkua olisi kyennyt sokea Reettakin seuraamaan. Jotos oli melko rankka ja vettä satoi varmaankin enemmät puolet ajasta, kuten sademetsässä kuuluukin. Ilma oli kuitenkin lämmin, näköalat vaikuttavat ja metsä hieno. Nousua kertyi lähes kahdeksansataa metriä ja matkaa yhteensä kymmenisen kilometriä.